sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Kiltisti jonossa

Muualla autoilijat ilmoittavat toisilleen, jos edessä on poliisin tutka. Suomalainen soittaa poliisille ja ilmoittaa kanssa-autoilijoista, jotka ajavat ylinopeutta. Suomalainen on suomalaisimmillaan pienisieluinen ilmiantaja, joka rakastaa sitä, että saa käräyttää naapurinsa, jos tämä rikkoo sääntöjä. Vaadi siinä sitten sitä kaivattua yhteisöllisyyttä kun harvassa yhtiössä kerrostalonaapuritkaan pystyvät elämään sovussa. Elämme laumassa, mutta olemme susia toinen toisillemme.

Suomalaisuus on myös sitä, että jonotetaan kiltisti, erityisesti liikenteessä. Suomessa autolla ei ajeta sujuvasti vaan jonossa. Jos yrittää päästä nopeammin, joku tukkii tien. Irlantilaisten kohteliaisuus on ovelaa lajia. He kiilaavat surutta jonossa väliin. Sitten kiitellään innokkaasti (valoja vilkuttamalla) sitä, jonka eteen on tungettu lupaa kysymättä. Kohteliaisuus saa liikenteessä myös koomisia piirteitä. Vaikeissa risteyksissä he antavat mielellään toisille tietä. Syy on selvä – kukaan ei tiedä kenen pitäisi mennä ensin. Entä jos Suomessa ajaisi jonon ohi jalkakäytävää pitkin? Poliisilaitoksen keskus ruuhkautuisi soitoista.

Espanjassa henkilökohtaisen tilan käsitys näkyy autoilussa kohtalokkain seurauksin. Sitä ei ole, joten kolhuilta ei voi myöskään välttyä. Samalla tavalla ihmiset tuppaavat muutenkin toisen reviirille, taputtelevat olkapäälle, kyselevät henkilökohtaisia, koskettelevat kysymättä lupaa. Myös autoilussa on normaalia hiukan taputtaa vierustoveria, esimerkiksi taskuparkkiin peruutettaessa. Suomalaiset ahdistuvat vähäisessäkin tungoksessa ja alkavat ajatella oman kesämökin autiota rantaa.

Vielä vaarallisempana latinotemperamentti ilmenee Romaniassa. Siellä pitäisi aina olla jo seuraavassa paikassa, mieluiten ennen muita. Kolmelle kaistalle mahtuu kuusi autoa rinnakkain. Ajamalla hätävilkut päällä ja käsi ikkunasta huitoen voi kiireen varjolla pyyhkiä vaikka yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Muut soittavat kyllä torvea, mutta vain sympatiasta tai tehdäkseen tilaa kiireiselle. Tai ehkä vain tuuttaamisen ilosta, en ole ihan varma.

Olen kuitenkin oppinut käyttämään äänimerkkiä innokkaasti, aina kun joku vähänkin hidastelee. Usein tuntuu siltä, että Suomessa sillä saa osakseen yhtä paljon sympatiaa, kuin etuilemalla lasten ohi jäätelökioskin jonossa. Wilson Kirwa sanoi hauskassa haastattelussaan, että yksi haastavimpia kulttuurieroja Suomessa on ollut puheenvuoron odottaminen keskustelussa. “Odota toinen puhuu, toinen kuuntele tarkasti.” Ymmärrän hyvin, että keskustelu tuntuu hitaalta ja vaivalloiselta. Niin minustakin. Miksei voi puhua samaan aikaan? Kirwan kotimaassa se on nimenomaan kohteliasta.

Kansanluonnetta on varmaan mahdoton muuttaa. Tielläkin suomalaisen pitäisi saada olla yksin. Jos siellä kuitenkin on muita autoilijoita, heidän pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana. Suomalainen tapa pitää välimatkaa toisiin ihmisiin, on teeskennellä, ettei huomaa muita. Liikennettä se ei helpota. Pääkaupunkiseudulla toiset autoilijat huomataan vasta kun joku yrittää vaihtaa kaistaa tai päästä liittymästä jonoon. Valtaosa rakkaista kanssa-autoilijoista pitää tarkasti huolen siitä, että ’minun eteen et ainakaan tule’.

Tien tukkimiselta ja pahansuovilta katseilta välttyäkseen useimmat ajavat kiltisti jonossa. Jos mitta tulee täyteen jonottamista, suomalainen kääntyy ympäri, menee kotiinsa ja jurputtaa siellä yksinään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti