lauantai 9. toukokuuta 2009

Sukulaiskansoja

"Minä vihaan imurointia", ilmoitti irlantilaisen työpaikan siivooja yhtenä aamuna rehellisesti ja mitään salaamatta. Se myös näkyi. Vihattu imurointi tapahtui sukkelaan keskilattialla pyörähtäen, montaa minuuttia ei kulunut. Pöytien tai tuolien alle imuri ei koskaan päässyt, nurkista puhumattakaan. Pian hän teki jo iloisesti lähtöä. Pölyjä ei pyyhitty, eikä kukaan huomauttanut asiasta. Otin tavaksi pyyhkiä kosteuspyyhkeillä oman pöytäni joka toinen viikko. En koskaan saanut selville pitivätkö kollegat minua tärähtäneenä, mutta oletan niin.

Toisena aamuna yllätin rakkaan siivoojamme toimistolta suihkuttelemasta ‘ilmaa raikastavaa’ sprayta. Tolun tuoksu olisi ilahduttanut kuusenhavusuihketta enemmän. Paloportaissa tuli tosin jouluisen kotoisa tunne, kun portaisiin kerääntyneeseen pölyyn oli aurautunut kulkureitti kuin vastasataneeseen lumeen ja havut tuoksuivat. Katosta roikkuvat mustat hämähäkinseitit keinahtelivat levollisesti laajoissa kaarissa, ilmastointilaitteen huminassa.

Edellisessa työpaikassa otin asian kerran puheeksi kokemattomuuttani. “Pitäisikö täällä ehkä pestä ikkunat?” Kevätaurinko ei enää tahtonut päästä läpi. Siellä ei käynyt siivoojaa lainkaan, ei edes kääntymässä. Ehdotustani seurasi vaivautunut hiljaisuus. Aiheeseen ei koskaan palattu. Kulttuurishokki oli varmasti molemminpuolinen. Yhtä hyvin olisin voinut ehdottaa liikenteen vaihtamista oikeanpuoleiseksi.

En ole hysteerinen siivoamisen suhteen, mutta yhä edelleen yhdistelmä kokolattiamatto, märkä ilmasto ja tapa kävellä samat kengät jalassa sisällä ja ulkona aiheuttaa puistatuksia. Kommuuniasuminen oli siis haastavaa. Ensimmäisestä murjusta lähdettiin kun torakat kävivät niin tuttavallisiksi, että juoksivat jalkojen yli. Toisesta talosta kämppäkaverit hankkivat meille häädön, varmasti siivoamisen takia. Olimme ainoita, jotka käyttivät imuria. Ei heitä tullut meillekään ikävä.

Ah, ne kulttuurierot. Ensimmäiset puoli vuotta menee ihastellessa kaikkea erilaista. “Onpa nokkelaa, että ne tuonkin ovat keksineet tehdä noin.”Pian samat asiat ovat muuttuneet sietämättömän ketutuksen aiheiksi. “Että ju*****ta ei mitään osata tehdä kunnolla.” Synkkinä hetkinä, jalkojen auratessa polkuaan pölymattoon tai potkiessa torakoita tuolien alle, ajattelee horjuttamattoman vahvan uskon tunnossa, että kotimaassa sentään siivotaan. Siellä ihmiset ovat sivistyneitä, imuroivat pöydänkin alta! Irlantilaiset eivät edes tuuleta. Ei ole mattotelineitäkään. Aijai, kun pääsee takaisin Suomeen!

Niinpä niin. Paluumuutto herättää. Huhun mukaan nykyisessä toimistossa käy joku torstaisin tyhjentämässä roskikset, mutta en ole vielä nähnyt ketään. Mitään muita siivoamisen jälkiä ei ole esiintynyt. Perjantaina keittiön jäteastiaan kylvetty katkarapuleivän jämä saa aika tukevan aromin seuraavaan torstaihin mennessä. Samoin koko keittiö. Vessaa ei ole ehkä koskaan...en viitsi edes ajatella. Ja olen ottanut asian puheeksi, ei se tunnu häiritsevän ketään muuta. En olisi koskaan uskonut, että voisin ikävöidä irlantilaista siivoojaa, sitä rouvaa joka vihasi imurointia.

Irlantilaiset ja suomalaiset ovat siis varmasti sukulaiskansoja, kuten on väitetty. Meillä on paljon yhteistä historiassa ja luonteessa, jos on pieniä erojakin. Irlantilaiset puhuvat, juhlivat ja tekevät töitä enemmän kuin suomalaiset. Suomalaiset taas säästävät, kierrättävät ja kuuntelevat paremmin. Siivousmaaottelun häviää sentään Irlanti, mutta molemmilla olisi skarpattavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti