lauantai 30. toukokuuta 2009

Ei Aino, ei saa!

Olin viikko sitten lasten kanssa leikkipuistossa. Kuuntelin sivukorvalla kun parivuotiasta tyttöä paimentava äiti lateli kieltojaan. “Ei mennä sinne, ei noin, älä nyt kaadu, ei kiipeillä, ei Aino, ei saa ottaa toisten leluja.” Äiti opasti jopa miten liukumäkeä lasketaan. Skideiltä olen oppinut, että mäkeä voi laskea vaikka pää edellä ja selällään. Se on laji, jossa lapset neuvovat vanhempia, ei toisinpäin.

Vasta leikkipuistoissa, tarhassa ja neuvolassa olen tajunnut, miten paljon suomalaisia lapsia kielletään. Useimmiten täysin turhaan. Miksei saisi laulaa, tanssia tai höpöttää omiaan? Miksi se häiritsee vanhempia niin paljon? Näin meistä tehdään pidättyväisiä, hiljaisia arkailijoita, jotka heti kun tekee mieli hypätä pöydälle tanssimaan, kuulevat vanhempien tajuntaan juurruttaman 'ei saa hyppiä pöydällä'. Kun joskus kuitenkin lapsia on pakko kieltää, kärsin hirveitä tunnontuskia: olenko minä samanlainen ‘ei saa' -isä, joka turhalla sormenheristelyllä nitistää lasten luontaisen elämänilon.

Tänään kun olimme puistossa koko perheellä, sinne tuli isä noin 4-vuotiaan poikansa kanssa. Hän katseli aktiivisesti toiseen suuntaan, joten en väkisin yrittänyt tervehtiä. Pian kuitenkin lapset juoksivat yhdessä ja tiputtivat kiljuen kiviä sadevesikaivon kannen rei’istä. Kuulin, kun isä sanoi pojalleen: “Ei ne kuule varmaan puhu suomea, ne on venäläisiä. Sano helou.” Poika ei onneksi piitannut neuvoista vaan jatkoi leikkimistä.

Nelivuotiaalle on taatusti ihan se ja sama, mitä kieltä leikkikaverit puhuvat. Kommunikointi tapahtuu muilla keinoilla. Kun siskontyttö oli samanikäisenä ensimmäistä kertaa Romaniassa, hän juoksi aamusta iltaan paikallisten tyttöjen kanssa. Joku sukulaisista kysyi tytöiltä miten te oikein ymmärrätte toisianne. “Höh, no me puhutaan romaniaa ja toi puhuu omaa kieltään”, he vastasivat. Olipa tyhmä kysymys. Lapset ovat puhtaita, heillä ei ole mitään ennakkoluuloja ihmisistä. Kaikkein vähiten varmaan merkitsee jonkun kansallisuus. Vanhemmat sen sijaan pitävät huolen siitä, että omat ennakkoluulot siirtyvät seuraavallekin sukupolvelle.

Oman tytön tarharyhmässä on monta kansallisuutta ja yksi musta tyttö. Jos me kuvailemme tätä tyttöä jollekin, lauseeseen luikahtaa automaattisesti ihonväri mukaan. Oletamme, että hänen vanhempansa ovat Afrikasta, he ovat muslimeja ja puhuvat jotain eksoottista kieltä kotona. Vaikka emme tiedä. Lapsemme taas tuntee tytön nimeltä, yhtenä leikkikavereista. En usko, että hän on edes kiinnittänyt mitään huomiota tämän ihonväriin, ainakaan siitä ei ole koskaan puhuttu.

On sääli, että me aikuiset emme voi olla yhtä vapaita ennakkoluuloistamme. En tiedä osaammeko olla opettamatta niitä lapsillemme. Olen vasta tänään konkreettisesti tajunnut, että minun lapseni ovat kuin kotonaan kahdessa maassa ja samaan aikaan ulkomaalaisia molemmissa. Se ei välttämättä tule aina olemaan helppoa.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Isä aurinkoinen

Isä Mitro on suosittu. Tähän on ainakin kolme syytä. Yksi on sympaattinen ja yltiöpositiivinen persoonallisuus. Toinen on sanavalmius ja halu esiintyä julkisuudessa. Kolmas syy on erikoisempi. Isä Mitro päätti asettua ehdolle europarlamenttivaaleissa, eikä kirkon johto sulattanut sitä, että isä Mitro esiintyi papin kaavussa eli kirkollisessa työasussaan. Eikä ilmeisesti sitäkään, että pappi on kiinnostunut politiikasta ja on liian kunnianhimoinen. Tahtomattaan ortodoksisen kirkon johto on tehnyt yhdestä papista erittäin suositun ja antanut kirkostaan samalla jääräpäisen ja vanhanaikaisen kuvan.

Kun päättää hakea uutta työpaikkaa, joutuu helposti viileisiin väleihin nykyisen eli usein tulevan ex-työnantajan kanssa. Sille ei juurikaan voi mitään. Ortodoksinen kirkko uhkaa nyt erottaa isä Mitron virastaan. Kaavun käyttö vaalikampanjassa kiellettiin jo ankarasti. Ehkä kirkko olisi voinut sen sijaan hyötyä siitä, että saa oman agenttinsa maallisen vallan kabinetteihin. Muut yritykset maksavat siitä, että joku positiivisesti profiloitunut julkisuuden henkilö puhuu heidän puolestaan. Ortodoksinen kirkko ei ole nähnyt asiaa ihan niin, vaikka heillä olisi apostoli omasta takaa. Jotenkin tämä tarina tuntuu melkein raamatullisen opettavaiselta.

Isä Mitro olisi mielellään käyttänyt juuri papin kaapuaan ja väittää käyvänsä se päällä jopa ruokakaupassa. Tuskin siihen mikään velvoittaa, mutta idea onkin siinä, että ortodoksipapin imago on niin positiivinen. Mikä ortodoksisuudessa sitten on niin hauskaa? Yleensä kun joku ilmoittaa julkisesti tulleensa uskoon, pidetään vähän tärähtäneenä. Ainakin joutuu hiukan epäilyttävään valoon. Uskoon tullaan usein henkilökohtaisen tragedian seurauksena – sairauden tai vankilan koettelemana. Muuten kirkon jäseneksi synnytään, eikä siitä ole tapana pitää suurta melua. Uskonnollisena tai uskovaisena esiintyminen ei siis Suomessa yleisesti ole välttämättä positiivista. Suomessa ei kerrota kaikille, vaikka käytäisiinkin kirkossa. Katolisissa maissa nimenomaan kerrotaan, vaikkei kirkossa tulisikaan kovin usein näyttäydyttyä.

Kaikkiin uskontoihin sisältyy ennakkoluulonsa. Pahinta on kääntyä muslimiksi tai liittyä johonkin kulttilahkoon. Hengaileeko se nyt terroristien kanssa vai suunnittelevatko ne joukkoitsemurhaa? Helluntailaiset ja Jehovan todistajat ovat eristäytyneitä ja ahdasmielisiä. Katoliset syvästi kirkkoa kunnioittavia, mutta tapauskovaisia. Ateistit ovat itsenäisesti ajattelevia, kriittisiä ja oman tiensä kulkijoita. Luterilaiset ovat taviksia. Suurin osa suomalaisista on luterilaisia ja suurin osa luterilaisista ei millään tavalla harjoita uskontoa pakollisten häiden ja hautajaisten välissä. Tai jos harjoittaa, sitä tehdään kai salassa uskovaiseksi leimautumisen pelosta.

Ortodoksit taas ovat syvällisiä, sisäisen rauhan löytäneitä ja jotenkin lempeitä. Maallisessa elämässä iloinen ortodoksisuus on ilmeisesti julkisuuskuvan kannalta positiivisinta, tai ainakin vähiten haitallista. Myös Maria Guzenina hyödynsi ortodoksitaustaansa politiikkaan pyrkiessään. Musiikkitelevision juontajan julkisuuskuva olisi ehkä muuten ollut hiukan pinnallinen poliittisen uskottavuuden saamiseksi. Toisaalta uskonnosta puhuminen on aina riski. Vaarana on, että jos leimautuu liian uskovaiseksi, kysytään aina vain uskonnosta. Kaikkea muuta peilataan sen kautta. Toisaalta taas jos ei kerro itse, lehdet kyllä ottavat selvää. Sitten lööpissä lukee: salasi uskontonsa tai miksi hän vaikeni uskostaan.

Isä Mitro, siis Mitro Repo nykyään, ei tarvitse ortodoksisuutta imagonsa tueksi, mutta ei pääse siitä eroonkaan. Arkkipiispa ja muu papisto ovat paheksunnallaan pitäneet kuitenkin huolta omasta lampaastaan – vaalityötä ei tarvitse tehdä: Mitron tuntevat viimeistään nyt ihan kaikki. Hän on maan tunnetuin ortodoksipappi ja vasemmiston tunnetuin ehdokas, vaikkei ole minkään puolueen jäsen. Se on jonkinlainen ihme sekin. Luulisi kirkon huomaavan edes sen.

tiistai 19. toukokuuta 2009

Kuoppaisella tiellä

Lauantain Helsingin Sanomien pääkirjoitus suomalaisesta rasismista oli älykäs, asiallinen ja sanasta sanaan surullisen totta. Se herätti ajatuksia ja mielenkiintoisia reaktioita.

Suomalaisten kyky edes sietää ihmisiä - suvaitsemisesta puhumattakaan -, jotka poikkeavat ihonväriltään, ulkonäöltään tai kieleltään kantaväestöstä on vielä hyvin ohutta.

Myös suomalaisten kritiikin sietokyky on poikkeuksellisen heikko, varsinkin jos arvostelu kohdistuu johonkin, jonka koetaan osuvan jotenkin suomalaisuuteen. Rasismisyyte on ansaittu – Suomi ei ole ystävällinen tai suvaitsevainen maa, ei vielä. Siksi käyttäytymiseen kohdistuvaa kritiikkiä on syytä esittää julkisesti. Tämä tapaus on erityisen ruma, koska siinä aikuinen kohteli kaltoin lasta.

Toinen ikävä huomio on maahanmuuttajiin liittyvistä aiheista välittömästi syntyvä ilkeäsävyinen nettikeskustelu. Tulee mieleen sananlasku koirasta, johon keppi kalahtaa. Monikulttuurisuuskriitikoiksi salonkikelpoisesti nykyään itseään kutsuvat rasistit ovat vieraantuneet todellisuudesta niin kauas, etteivät edes tiedä miltä Suomi nykyään näyttää. Kuten pääkirjoituskin totesi, tämä on jo monikulttuurinen maa. Miten voi vastustaa jotain, joka on jo tapahtunut?

Oikeassa maailmassa pitää opetella tulemaan toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Me olemme sitä paitsi kaikki vähän erilaisia. Mitään homogeenista, pellavapäistä Suomen kansaa ei ole koskaan ollutkaan. Nämä räyhäävät kansallisuusintoilijat, jotka tuntuvat vihaavan erityisesti tummaihoisia pakolaisia, elävät omituisessa totalitaarisessa fantasiamaailmassa, jossa voi muka valita minkänäköisiä ihmiset ympärillä ovat ja mitä he tekevät. Yksinkertaisimmat syyttelevät lehtiä, jotkut epäilevät jopa, ettei koko junasta tönimis -juttua ole tapahtunutkaan.

Radio Suomen kuuntelijoilta kysyttiin, puuttuisivatko he rasistiseen käyttäytymiseen. Monessa muussa Euroopan maassa olisi kysytty, miten puutut rasistiseen käytökseen.

Syyllisiä ovat myös kaikki ne, jotka katsovat toiseen suuntaan. Välinpitämättömien suuri määrä tarkoittaa sitä, ettei suomalaisiin voi luottaa. Jos joutuu pulaan, on selvittävä yksin. Meidät on opetettu olemaan hiljaa, siksi kai emme uskalla avata suutamme, vaikka useimpien järki sanoisikin, että nyt pitäisi tehdä jotain.

Myös täysin luokatonta käytöstä siedetään liikaa. Parasta järjestyksenvalvontaa ja turvallisuuden tunteen luomista olisi yhteisön sisäinen kontrolli. Suomessa yhteisöä ei ole, on vain individualismia. Jokainen on omillaan. Humalaakin pidetään lieventävänä, ei raskauttavana seikkana ja yhä humalaisten sekoiluille nauretaan.

Jokaisella on oikeus henkilökohtaiseen rauhaan ja koskemattomuuteen. Kaikilla lapsilla rodusta ja ihonväristä riippumatta on lisäksi oikeus odottaa aikuisilta suojelevaa ja vastuullista käyttäytymistä.

Ei ole edes kysymys rasismista tai maahanmuutosta, vaan siitä miten aikuisten tulisi käyttäytyä. Nainen, joka tönittyä tyttöä auttoi, ei ole mikään sankari – hän käyttäytyi vain normaalisti, niin kuin kaikkien pitäisi. Martin Luther Kingin kuuluisin sanoin: "We will have to repent in this generation not merely for the hateful words and actions of the bad people but for the appalling silence of the good." Meillä on vielä pitkä matka kuljettavana sivistyksen kuoppaisella tiellä.

sunnuntai 17. toukokuuta 2009

Kiltisti jonossa

Muualla autoilijat ilmoittavat toisilleen, jos edessä on poliisin tutka. Suomalainen soittaa poliisille ja ilmoittaa kanssa-autoilijoista, jotka ajavat ylinopeutta. Suomalainen on suomalaisimmillaan pienisieluinen ilmiantaja, joka rakastaa sitä, että saa käräyttää naapurinsa, jos tämä rikkoo sääntöjä. Vaadi siinä sitten sitä kaivattua yhteisöllisyyttä kun harvassa yhtiössä kerrostalonaapuritkaan pystyvät elämään sovussa. Elämme laumassa, mutta olemme susia toinen toisillemme.

Suomalaisuus on myös sitä, että jonotetaan kiltisti, erityisesti liikenteessä. Suomessa autolla ei ajeta sujuvasti vaan jonossa. Jos yrittää päästä nopeammin, joku tukkii tien. Irlantilaisten kohteliaisuus on ovelaa lajia. He kiilaavat surutta jonossa väliin. Sitten kiitellään innokkaasti (valoja vilkuttamalla) sitä, jonka eteen on tungettu lupaa kysymättä. Kohteliaisuus saa liikenteessä myös koomisia piirteitä. Vaikeissa risteyksissä he antavat mielellään toisille tietä. Syy on selvä – kukaan ei tiedä kenen pitäisi mennä ensin. Entä jos Suomessa ajaisi jonon ohi jalkakäytävää pitkin? Poliisilaitoksen keskus ruuhkautuisi soitoista.

Espanjassa henkilökohtaisen tilan käsitys näkyy autoilussa kohtalokkain seurauksin. Sitä ei ole, joten kolhuilta ei voi myöskään välttyä. Samalla tavalla ihmiset tuppaavat muutenkin toisen reviirille, taputtelevat olkapäälle, kyselevät henkilökohtaisia, koskettelevat kysymättä lupaa. Myös autoilussa on normaalia hiukan taputtaa vierustoveria, esimerkiksi taskuparkkiin peruutettaessa. Suomalaiset ahdistuvat vähäisessäkin tungoksessa ja alkavat ajatella oman kesämökin autiota rantaa.

Vielä vaarallisempana latinotemperamentti ilmenee Romaniassa. Siellä pitäisi aina olla jo seuraavassa paikassa, mieluiten ennen muita. Kolmelle kaistalle mahtuu kuusi autoa rinnakkain. Ajamalla hätävilkut päällä ja käsi ikkunasta huitoen voi kiireen varjolla pyyhkiä vaikka yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Muut soittavat kyllä torvea, mutta vain sympatiasta tai tehdäkseen tilaa kiireiselle. Tai ehkä vain tuuttaamisen ilosta, en ole ihan varma.

Olen kuitenkin oppinut käyttämään äänimerkkiä innokkaasti, aina kun joku vähänkin hidastelee. Usein tuntuu siltä, että Suomessa sillä saa osakseen yhtä paljon sympatiaa, kuin etuilemalla lasten ohi jäätelökioskin jonossa. Wilson Kirwa sanoi hauskassa haastattelussaan, että yksi haastavimpia kulttuurieroja Suomessa on ollut puheenvuoron odottaminen keskustelussa. “Odota toinen puhuu, toinen kuuntele tarkasti.” Ymmärrän hyvin, että keskustelu tuntuu hitaalta ja vaivalloiselta. Niin minustakin. Miksei voi puhua samaan aikaan? Kirwan kotimaassa se on nimenomaan kohteliasta.

Kansanluonnetta on varmaan mahdoton muuttaa. Tielläkin suomalaisen pitäisi saada olla yksin. Jos siellä kuitenkin on muita autoilijoita, heidän pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana. Suomalainen tapa pitää välimatkaa toisiin ihmisiin, on teeskennellä, ettei huomaa muita. Liikennettä se ei helpota. Pääkaupunkiseudulla toiset autoilijat huomataan vasta kun joku yrittää vaihtaa kaistaa tai päästä liittymästä jonoon. Valtaosa rakkaista kanssa-autoilijoista pitää tarkasti huolen siitä, että ’minun eteen et ainakaan tule’.

Tien tukkimiselta ja pahansuovilta katseilta välttyäkseen useimmat ajavat kiltisti jonossa. Jos mitta tulee täyteen jonottamista, suomalainen kääntyy ympäri, menee kotiinsa ja jurputtaa siellä yksinään.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Take away Kouvola

Tällainen pikku-uutinen tuli vastaan pari viikkoa sitten.

“Pitsaansa tyytymätön asiakas raivostui perin pohjin keskiviikkoiltana Kouvolassa. Yli kolmikymppinen mies raastoi muun muassa taulutelevision pitserian seinältä ja viskeli lautasia ja kahvikuppeja seinään. Poliisipartio saapui Torikadulla toimivaan ravintolaan illalla ennen seitsemää. Miehen riehunta oli alkanut siitä, kun pitsa oli tuotu pöytään. Partio korjasi miehen talteen ja tarkasti tarjoillun pitsankin. Päällisin puolin eine näytti olevan kunnossa. Asiakas oli humalassa.”

Uutisia pitää lukea ajatuksen kanssa, mikään ei aina ole ihan niin kuin sanotaan. Pitää nähdä myös mediakriittisesti sanojen taakse, miksi näin tapahtui, mistä tämä kertoo. Suuret totuudet maailmasta piiloutuvat pikkujuttujen kainaloon. Pienten tarinoiden takana on aina suuria tarinoita. Pikku-uutinen kertoo siis:

1. Lamasta. Paperitehtaalta lomautettu alkuasukas purki tunteitaan tukevassa humalatilassa. Kohteeksi osui miehen tielle sattunut pizzapaikka.

2. Yhteiskunnan arvoista. Mielenterveyshuollon säästöistä johtuen avohoitoon laskettu kuusankoskelainen menetti malttinsa muistaessaan taas kerran, ettei hänen kotikuntaansa enää ole, kun se liitettiin häneltä mitään kysymättä Kouvolaan.

3. Muukalaisvihasta. Elämässään epäonnistunut yksinäinen nuori mies purki vihaansa ulkomaalaisten pitämään pizzeriaan ja syytti siirtolaisia siitä, että he vievät työt ja naiset, kun hänellä ei ole kumpaakaan.

4. Siirtolaisista. He eivät kotoudu Suomeen, eivätkä opi kieltä. Asiakas ei pyynnöistä huolimatta saanut maitoa, tyrkytettiin kokista.

5. Kulttuurista. Toimittajat ja poliisit ymmärsivät kaiken väärin. Nuori, lahjakas kesäteatterinäyttelijä yritti vain sisäistää roolihahmoaan, eikä tarkoittanut aiheuttaa selkkausta.

6. Kouvolasta. Se on omituinen kaupunki, jossa mielekkään tekemisen puute johtaa kummalliseen käytökseen. Kaupungin arkkitehtuuri näyttäisi todistavan samaa.

7. Poliiseista. Tehokkuusvaatimukset ajoivat poliisit seuraamaan humalaista asiakasta pizzeriaan ja sai tämän hermostumaan. Kouvola take away. Pizzerian omistaja vei poliiseille ilmaiset pizzat päästäkseen heistä eroon.

8. Alkoholista. Jos pienituloisilla on varaa juoda itsensä humalaan, alkoholi on liian halpaa. Veroja pitää nostaa.

Todennäköinen vastaus on kuitenkin vaihtoehto yksi. Sitäpaitsi lamasta pitää kirjoittaa nyt. Nordea-pankin ekonomistit ovat esittäneet kauhuskenaarion, että syksyllä sitä ei enää ole. Mistä sitten kirjoitetaan? Mistä tuntemattomien kanssa sitten puhutaan kirpparilaatikoita penkoessa?

lauantai 9. toukokuuta 2009

Sukulaiskansoja

"Minä vihaan imurointia", ilmoitti irlantilaisen työpaikan siivooja yhtenä aamuna rehellisesti ja mitään salaamatta. Se myös näkyi. Vihattu imurointi tapahtui sukkelaan keskilattialla pyörähtäen, montaa minuuttia ei kulunut. Pöytien tai tuolien alle imuri ei koskaan päässyt, nurkista puhumattakaan. Pian hän teki jo iloisesti lähtöä. Pölyjä ei pyyhitty, eikä kukaan huomauttanut asiasta. Otin tavaksi pyyhkiä kosteuspyyhkeillä oman pöytäni joka toinen viikko. En koskaan saanut selville pitivätkö kollegat minua tärähtäneenä, mutta oletan niin.

Toisena aamuna yllätin rakkaan siivoojamme toimistolta suihkuttelemasta ‘ilmaa raikastavaa’ sprayta. Tolun tuoksu olisi ilahduttanut kuusenhavusuihketta enemmän. Paloportaissa tuli tosin jouluisen kotoisa tunne, kun portaisiin kerääntyneeseen pölyyn oli aurautunut kulkureitti kuin vastasataneeseen lumeen ja havut tuoksuivat. Katosta roikkuvat mustat hämähäkinseitit keinahtelivat levollisesti laajoissa kaarissa, ilmastointilaitteen huminassa.

Edellisessa työpaikassa otin asian kerran puheeksi kokemattomuuttani. “Pitäisikö täällä ehkä pestä ikkunat?” Kevätaurinko ei enää tahtonut päästä läpi. Siellä ei käynyt siivoojaa lainkaan, ei edes kääntymässä. Ehdotustani seurasi vaivautunut hiljaisuus. Aiheeseen ei koskaan palattu. Kulttuurishokki oli varmasti molemminpuolinen. Yhtä hyvin olisin voinut ehdottaa liikenteen vaihtamista oikeanpuoleiseksi.

En ole hysteerinen siivoamisen suhteen, mutta yhä edelleen yhdistelmä kokolattiamatto, märkä ilmasto ja tapa kävellä samat kengät jalassa sisällä ja ulkona aiheuttaa puistatuksia. Kommuuniasuminen oli siis haastavaa. Ensimmäisestä murjusta lähdettiin kun torakat kävivät niin tuttavallisiksi, että juoksivat jalkojen yli. Toisesta talosta kämppäkaverit hankkivat meille häädön, varmasti siivoamisen takia. Olimme ainoita, jotka käyttivät imuria. Ei heitä tullut meillekään ikävä.

Ah, ne kulttuurierot. Ensimmäiset puoli vuotta menee ihastellessa kaikkea erilaista. “Onpa nokkelaa, että ne tuonkin ovat keksineet tehdä noin.”Pian samat asiat ovat muuttuneet sietämättömän ketutuksen aiheiksi. “Että ju*****ta ei mitään osata tehdä kunnolla.” Synkkinä hetkinä, jalkojen auratessa polkuaan pölymattoon tai potkiessa torakoita tuolien alle, ajattelee horjuttamattoman vahvan uskon tunnossa, että kotimaassa sentään siivotaan. Siellä ihmiset ovat sivistyneitä, imuroivat pöydänkin alta! Irlantilaiset eivät edes tuuleta. Ei ole mattotelineitäkään. Aijai, kun pääsee takaisin Suomeen!

Niinpä niin. Paluumuutto herättää. Huhun mukaan nykyisessä toimistossa käy joku torstaisin tyhjentämässä roskikset, mutta en ole vielä nähnyt ketään. Mitään muita siivoamisen jälkiä ei ole esiintynyt. Perjantaina keittiön jäteastiaan kylvetty katkarapuleivän jämä saa aika tukevan aromin seuraavaan torstaihin mennessä. Samoin koko keittiö. Vessaa ei ole ehkä koskaan...en viitsi edes ajatella. Ja olen ottanut asian puheeksi, ei se tunnu häiritsevän ketään muuta. En olisi koskaan uskonut, että voisin ikävöidä irlantilaista siivoojaa, sitä rouvaa joka vihasi imurointia.

Irlantilaiset ja suomalaiset ovat siis varmasti sukulaiskansoja, kuten on väitetty. Meillä on paljon yhteistä historiassa ja luonteessa, jos on pieniä erojakin. Irlantilaiset puhuvat, juhlivat ja tekevät töitä enemmän kuin suomalaiset. Suomalaiset taas säästävät, kierrättävät ja kuuntelevat paremmin. Siivousmaaottelun häviää sentään Irlanti, mutta molemmilla olisi skarpattavaa.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Tillilihaa ja lampaanaivoja

Kun esikoinen meni päiväkotiin, ruokalistan tutkiminen toi mieleen lapsuusmuistoja. Oli lindströminpihvejä, jauhelihakeittoa, ohrapuuroa. Missäs maksalaatikko on? Kaikki omat muistot koulun keittiöstä eivät olekaan sitten positiivisia. Vieläkö verilettuja ja tillilihaa on olemassa? Nykylapsilla on käynyt tuuri, tilalle ovat tulleet aurinkosalaatti, kasvisnuudelivokki ja kebabkiusaus. Oli kebabkiusaus ihan mitä tahansa, sen täytyy olla parempaa kuin tilliliha. Nykyajan lapset eivät varmaan ole tillilhasta kuulleetkaan.

Lapsiraukka joutui silti monen ihmeellisen lautasellisen ääreen. Kansainvälisessä kodissamme ei oltu syöty koskaan pinaattikeittoa. Ensikohtaaminen tarhassa ei ollut sydämellinen. Keitto oli syljetty ripeästi lattialle tuiman ilmeen saattelemana. Mikään suostuttelu ei auttanut, pinaattikeitto oli outoa. Lapsi ei ollut koskaan edes nähnyt kiisseliä tai jauhelihakastiketta. Nyt pinaattikeittoonkin on totuteltu kotona – ja sehän onkin hurjan hyvää.

Suomalaiset pöytätavat upotetaan päiväkodissa tehokkaasti kaaliin jo taaperoiässä. Ruokaa ei tuhlata, ruoalla ei leikitä, ruoka on vakava asia! Lautanen syödään tyhjäksi, otetaan vain sen verran kuin jaksaa syödä. Niin tehokkaasti se on opetettu, että on vaikea jättää vähän lautaselle. Monessa muussa maassa olisi kuitenkin kohteliasta, että tähteeksi jää jotain. Se kertoo, että ruokaa oli riittävästi, ei ole nälkä. Viesti talon emännälle on kai, että yritin syödä vielä lisää, mutta yhtään ei enää mahtunut.

Suomalainen ruokakulttuuri on nälkään syömistä. Vaikeat ajat ovat kai syövyttäneet meihin sen opin, ettei tähteitä jätetä. Ei ole ollut varaa. Ruoasta ei siksi myöskään osata oikein nauttia, ei maistella vähän tätä ja hiukan tuota, ei oteta lisää jos maha on täynnä. Suomessa syödään nopeasti ja yleensä vain yhtä ruokalajia. Tätä me siirrämme sukupolvelta toiselle, hiljaa pöydässä istumisen ja nälkään syömisen vakavaa perinnettä, vaikka pula-aika elää vain suurten ikäluokkien lapsuusmuistoissa, jos enää sielläkään.

Romaniassa tarjottiin kerran paikallista perinneherkkua, lämmintä lihahyytelöä, joka muistuttaa hiukan suomalaista aladoobia. Kaksivuotias laittoi ennakkoluulottomasti ison lusikallisen suuhunsa. Tähän mennessä kaikki oli ollut hyvää, joten hän ei osannut epäillä mitään. Helposti nielaistava hyytelö ehti luikahtaa mahaan ennen kuin yökkäysreaktio tuli. ‘Isä, ei halua tätä’, lapsi pyysi kohteliaasti säälittävän anovalla äänellä.

Ymmärsin kyllä. Lihahyytelö on niitä harvoja ruokia, joita minäkään en pysty syömään. Olen säästynyt kieltäytymistä automaattisesti seuraavalta suvun paheksunnalta vain sillä, että olen hankkinut katu-uskottavuutta syömällä sekä vatsalaukkukeittoa että siansorkkia ja myös (tämäkin on totta) lampaanaivoja, joita en voi hyvällä omallatunnolla suositella kenellekään. Yksi romanian setä kuiskasi myötätuntoisesti pöydän yli, ettei hänkään pysty syömään mitään mikä tutisee lautasella. Silti sitä lihahyytelöä aina tuputetaan, se kun on perinneherkku.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Juttelemisen tuska

Suna Vuori kirjoitti Hesarissa vappupäivänä tervehtimisen tuskasta. Miksi suomalaiset eivät tervehdi? Jotkut eivät tervehdi tuttujakaan, mutta on tilanteita, jolloin olisi kohteliasta tervehtiä myös tuntemattomia. Suna Vuori on oikeassa, tervehtimättömyys on epäilemättä huonoa käytöstä. Mutta mistä johtuu, että ihmiset eritoten pääkaupungissamme kokevat tämän niin vaikeaksi?

Luulen tietäväni miksi. Suomalaiset ovat tietysti ujoja ja juroja, mutta varsinainen syy on se, ettei meillä ole opittua juttelemisen traditiota. Ei osata puhua sujuvasti niitä näitä ja ennen kaikkea ei osata lopettaa juttelemista luontevasti. Pelätään, että keskustelu hiipuu, kumpikaan ei keksi sanottavaa ja tilanteesta tulee kiusallinen. Ihmiset eivät siis tervehdi, koska se saattaisi johtaa juttelemiseen, joka on suomalaisille tuskallista, koska meiltä puuttuu opittu malli pienelle keskustelulle, jolla vaihdetaan luontevasti kuulumiset. Maailmalla tätä ilmiötä kutsutaan ‘small talkiksi’.

Ongelmaa ei olisi, jos meille olisi opetettu juttelemisen taito ja sitä joutuisi joka päivä harjoittamaan. Nyt hyvät uutiset: koskaan ei ole liian myöhäistä oppia. Jos aikuiset ihmiset opettelevat vakavissaan työväenopiston kursseilla argentiinalaista tangoa ja linnunpönttöjen tekoa, miksei opeteltaisi keskustelutaitoakin? Alkeiskurssi voisi sisältää seuraavat oppitunnit:
1. luonteva tervehtiminen
2. kuulumisten vaihto
3. kohteliaisuudet
4. keskustelun ohjaaminen geneerisiin aiheisiin
5. keskustelun päättäminen ja hyvästely

Kaikessa yksinkertaisuudessaan ratkaisu on siinä, että meillä pitää olla yhteisesti sovitut pelisäännöt, joiden mukaan sosiaalisen kanssakäymisen tilanteissa toimitaan. Irlannissa ‘small talkia’ on pakko osata. Tapa sanoa samat asiat vaihtelee paikkakunnittain, mutta kaava on jokseenkin sama. Vastaukset eivät ole tärkeitä, vastakysymykset ovat. Jos osaa sanoa mitä tahansa säästä tai urheilusta, pääsee jo pitkälle. Erityisen taitavia irlantilaiset ovat keskustelun lopettamisessa. “Twas good to see you I’ll be going now talk to you soon cheers bye!” Ja irlantilainen on jo mennyt, ennenkuin suomalainen ehtii edes vastata.

Jostain syystä ‘small talkilla’ on suomessa huono maine ilman omaa syytään. Sitä pidetään pinnallisena. Eihän mikään estä ihmisiä ajautumasta samalla syvälliseen keskusteluun tai pitkään ystävyyteen. Useimmiten siihen vain ei ole aikaa eikä syytäkään. Entä ne huonot uutiset? Vie ainakin sukupolven ennen kuin mikään muuttuu, vaikka kouluissa alettaisiin opettaa kommunikointitaitoja heti huomisaamuna. Enkä tiedä löytyisikö opettajiakaan. Toinen vaihtoehto on sitten katsella seinille ja teeskennellä ettei mitään ongelmaa ole.

Toisessa Hesarin jutussa joku aika sitten vanhempi rouva väitti, että naapureiden tervehtimisen tapa tuli Helsinkiin maalaisten mukana. Helsinkiläiset eivät sellaista harrastaneet. Toukohousut, teitä tarvitaan täällä yhä kipeästi, muuttakaa äkkiä kaupunkiin!