Sarvikuono tiskin takana

Kolme asiakaspalvelukokemusta on jäänyt mieleen viikon sisällä. Kävin yksityisellä lääkäriasemalla pyytämässä kuittia sen tilalle, jonka olin hukannut. Tuimailmeinen täti ilmoitti, että se maksaa kymmenen euroa ja kestää jonkin aikaa. Kuinka kauan paperiarkin tulostaminen voi kestää? Kysyin vielä miksi se mahtaa maksaa erikseen. “Koska se on sinulle jo kerran täältä annettu”, kuului yrmeä vastaus. Selvä, anteeksi että häiritsen työaikana. Odoteltuani varttitunnin, kysyin voisiko kuitin kenties lähettää minulle kotiin. Siitä ei sentään laskutettu enää lisää.

Helsinkiläiseen kahvilaan tuli japanilaisen näköinen turisti, joka katseli tiskillä lounaslistaa uteliaan hyväntuulisesti. Lopulta hän onnistui saamaan katsekontaktin tiskin takana olevaan tyttöön ja kysyi hymyillen: “You have soup?” Tyttö pyöritti päätään ja katsoi kulmiaan kohottaen toista tyttöä joka järjesteli taustalla astioita. Turisti seisoi hetken hölmönä hiljaisuuden vallitessa ja poistui sitten kadulle.

Autokorjaamo oli vaihtanut autooni kesärenkaat, mutta unohtanut tasapainottaa ne. Auto höykytti kuin vuoristoradalla. Lisäksi tumpelot olivat rikkoneet alumiinivanteeseen kuuluvan sovitinrenkaan. Menin takaisin. Laitettuaan vastentahtoisesti renkaat taas takaisin, huomautin rikkinäisestä osasta. “Ei sillä ole mitään väliä, se on ihan turha osa”, vastasi korjaamon omistaja. Se oli kuitenkin ehjä, kun toin auton tänne ja nyt se ei ole. “Anna viistoista euroa ja mene muualle autosi kanssa jos ei miellytä”, liero sylkäisi. Hän kieltäytyi laskemasta autoani alas ennen kuin olin maksanut siitä, että hän korjasi itse huonosti tekemäänsä työtä.

Lääkäriasema pääsi eroon yhdestä asiakkaasta. Kahvilan tytöt ajoivat pois turistin, joka olisi halunnut tilata ruokaa, mutta ei osannut lukea listaa. Autokorjaamo synnytti vastustamattoman halun mennä takaisin pesäpallomailan kanssa. Tämä on asiakaspalvelua, joka on Suomessa jokapäiväistä, eikä siitä tule hyvä mieli. Irlannissa asumisen jälkeen kulttuurishokki on liian mieto termi kuvaamaan maiden välistä eroa. Ei niin, etteikö sielläkin olisi yritetty kusettaa autokorjaamoissa, mutta sekin tapahtui jotenkin hienovaraisemmin. Pesti kahvilassa olisi varmasti loppunut lyhyeen, jos asiakkaalle ei olisi sanonut mitään.

Tällä palvelulla on suoranainen ihme , että yksikään turisti edes tulee Suomeen. Se, että joku tulee uudestaan vastaa jo kahta peräkkäistä lottovoittoa ilman haravajärjestelmiä. Jos joku väittää vilpittömästi suomalaisia ystävällisiksi, lupaan syödä hatullisen mämmiä. Selvinpäin hymyilevä suomalainen on harvinaisempi kuin suippohuulisarvikuono. Huonosta palvelusta ja yleisestä synkkyydestä on jankutettu vuosikausia, mutta kehitystä ei vaan tapahdu. Luulisi kaikkien jo tietävän, että meillä on ongelma.

On käynyt mielessä sellainenkin ajatus, että jos töykeys on niin ehtymätön luonnonvara Suomessa, pitäisikö ‘neuvostotyylinen’ palvelu nostaa reilusti osaksi Suomi-brändiä? Sitä voisi markkinoida jännittävänä paikallisena erikoisuutena matkailijoille. Muualla itäisessä Euroopassa asiakkaille ryppyily alkaa ollakin pian nostalgista lähihistoriaa. Onko Suomi viimeinen saareke, jossa itäblokin tapakulttuuri elää ja voi hyvin, asiakaspalvelun ja byrokratian Moskova-baari? Niille, jotka haluavat väittää vastaan, suosittelen soittoa Kelaan. Sieltä saa varmimmin virallisen vahvistuksen.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Selkä vääränä

Olen lukenut toimitusehdot

Käyttäkää terveinä!