keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Sarvikuono tiskin takana

Kolme asiakaspalvelukokemusta on jäänyt mieleen viikon sisällä. Kävin yksityisellä lääkäriasemalla pyytämässä kuittia sen tilalle, jonka olin hukannut. Tuimailmeinen täti ilmoitti, että se maksaa kymmenen euroa ja kestää jonkin aikaa. Kuinka kauan paperiarkin tulostaminen voi kestää? Kysyin vielä miksi se mahtaa maksaa erikseen. “Koska se on sinulle jo kerran täältä annettu”, kuului yrmeä vastaus. Selvä, anteeksi että häiritsen työaikana. Odoteltuani varttitunnin, kysyin voisiko kuitin kenties lähettää minulle kotiin. Siitä ei sentään laskutettu enää lisää.

Helsinkiläiseen kahvilaan tuli japanilaisen näköinen turisti, joka katseli tiskillä lounaslistaa uteliaan hyväntuulisesti. Lopulta hän onnistui saamaan katsekontaktin tiskin takana olevaan tyttöön ja kysyi hymyillen: “You have soup?” Tyttö pyöritti päätään ja katsoi kulmiaan kohottaen toista tyttöä joka järjesteli taustalla astioita. Turisti seisoi hetken hölmönä hiljaisuuden vallitessa ja poistui sitten kadulle.

Autokorjaamo oli vaihtanut autooni kesärenkaat, mutta unohtanut tasapainottaa ne. Auto höykytti kuin vuoristoradalla. Lisäksi tumpelot olivat rikkoneet alumiinivanteeseen kuuluvan sovitinrenkaan. Menin takaisin. Laitettuaan vastentahtoisesti renkaat taas takaisin, huomautin rikkinäisestä osasta. “Ei sillä ole mitään väliä, se on ihan turha osa”, vastasi korjaamon omistaja. Se oli kuitenkin ehjä, kun toin auton tänne ja nyt se ei ole. “Anna viistoista euroa ja mene muualle autosi kanssa jos ei miellytä”, liero sylkäisi. Hän kieltäytyi laskemasta autoani alas ennen kuin olin maksanut siitä, että hän korjasi itse huonosti tekemäänsä työtä.

Lääkäriasema pääsi eroon yhdestä asiakkaasta. Kahvilan tytöt ajoivat pois turistin, joka olisi halunnut tilata ruokaa, mutta ei osannut lukea listaa. Autokorjaamo synnytti vastustamattoman halun mennä takaisin pesäpallomailan kanssa. Tämä on asiakaspalvelua, joka on Suomessa jokapäiväistä, eikä siitä tule hyvä mieli. Irlannissa asumisen jälkeen kulttuurishokki on liian mieto termi kuvaamaan maiden välistä eroa. Ei niin, etteikö sielläkin olisi yritetty kusettaa autokorjaamoissa, mutta sekin tapahtui jotenkin hienovaraisemmin. Pesti kahvilassa olisi varmasti loppunut lyhyeen, jos asiakkaalle ei olisi sanonut mitään.

Tällä palvelulla on suoranainen ihme , että yksikään turisti edes tulee Suomeen. Se, että joku tulee uudestaan vastaa jo kahta peräkkäistä lottovoittoa ilman haravajärjestelmiä. Jos joku väittää vilpittömästi suomalaisia ystävällisiksi, lupaan syödä hatullisen mämmiä. Selvinpäin hymyilevä suomalainen on harvinaisempi kuin suippohuulisarvikuono. Huonosta palvelusta ja yleisestä synkkyydestä on jankutettu vuosikausia, mutta kehitystä ei vaan tapahdu. Luulisi kaikkien jo tietävän, että meillä on ongelma.

On käynyt mielessä sellainenkin ajatus, että jos töykeys on niin ehtymätön luonnonvara Suomessa, pitäisikö ‘neuvostotyylinen’ palvelu nostaa reilusti osaksi Suomi-brändiä? Sitä voisi markkinoida jännittävänä paikallisena erikoisuutena matkailijoille. Muualla itäisessä Euroopassa asiakkaille ryppyily alkaa ollakin pian nostalgista lähihistoriaa. Onko Suomi viimeinen saareke, jossa itäblokin tapakulttuuri elää ja voi hyvin, asiakaspalvelun ja byrokratian Moskova-baari? Niille, jotka haluavat väittää vastaan, suosittelen soittoa Kelaan. Sieltä saa varmimmin virallisen vahvistuksen.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Ylen tyhmä juttu

Meillä on tv, mutta ei lupaa. Sori vaan, Yleisradio. Eipä sitä ehdi paljon katsoa. On jotenkin koomista lukea tutkimuksia siitä, miten monta tuntia ihmiset katsovat televisiota päivässä. Siis päivässä! Jos viikossa ehdin katsoa kaksi tuntia, se vastaa jo 3% kaikesta vapaa-ajasta. Sekin tuntuu paljolta.

Katsottavaa kyllä riittäisi, se ei ole ongelma. Satelliitin kautta näkyy vähän toista sataa kanavaa, en edes tiedä mitä kaikkea siellä on. Suomen tv:tä silmäilen välillä uteliaisuudesta, että tietää mistä ihmiset puhuvat. Sarjojen tai kilpailujen seuraaminen ei ole koskaan kiinnostanut.

Onnettoman vähällä katsomisella satelliittilautanen tuntuu äkkiseltään hukkainvestoinnilta. Ulkomailta hankittu kanavapaketti on kuitenkin niin edullinen, ettei sillä ole mitään väliä. Se on paljon halvempi kuin tv-lupa ja mitä kaikkea sillä saakaan. Jos tekee mieli katsoa pyöräilyä, latinomusiikkia tai vaikka scifi-elokuva, sopiva kanava löytyy varmasti ja ohjelmaa tulee vuorokauden ympäri.

Jos tekee mieli, on juuri se juttu. Valinnanvapaus. Ulkomailla asumisen seuraus on se, että on tottunut suurempaan valikoimaan kaikessa. Kummallista mediamaksua suunnitteleva Yle on juuttunut niin tukevasti menneisyyteen, ettei siellä tajuta ihmisten oikeasti haluavan juuri valita itse. Ei kommunistisissa maissakaan kukaan halunnut lukea valtion virallista ainoaa lehteä. Ylen uutisia katsoessa tulee samanlainen virallisen totuuden ja valtion propagandan maku suuhun. Valinnanvaraa ja vapaata kilpailua on Suomessa muutenkin liian vähän.

70-lukulaiseen ohjelmapolitiikkaan vankasti uskovan änkyrävasemmistolaisen tv-yhtiön yritys verottaa kaikkia kansalaisia muka ‘yhteisen hyvän’ nimissä kertoo instituution täydellisestä vieraantumisesta tämän päivän todellisuudesta ja on loukkaavaa ajattelevia ihmisiä kohtaan. Jonkinlaisen tulosvastuun ja mainosrahoitteisuuden myötä Ylellä voisi vielä olla tulevaisuus. Muuten se kannetaan suurten ikäluokkien mukana hautaan.

Saippuasarjojen toljottajatkin ovat jo alkaneet tajuta, ettei nykyinen pakkosyötetty digiteknologia ole ihan uusinta uutta. Ja sen, että meitä rahastetaan kaikenlaisilla laitteilla ja niiden päivityksillä ihan vain huvin vuoksi. Sen päälle tulee vielä tv-lupa. Internetissä 15 vuotta surffanneelle koko television logiikka tuntuu kömpelöltä ja aikansa eläneeltä. Netissä ohjelmat alkavat silloin kun minä haluan ja uutiset ovat tuoreita.

Ylen olemassaoloa ja rahoitustarvetta perustellaan aina yleissivistävällä päämäärällä. Kyllä tv:llä voi olla myös sivistävä vaikutus. Kahdeksan vuotta sitten Romaniassa asuessani katsoin ahkerasti tv:tä. Siellä oli muuten jo silloin vapaa media ja yli kaksikymmentä kansallista kanavaa. Katsoin kaikkea mahdollista vanhasta mustavalkoisesta laatikostani, jalkapallosta visailuihin – koska oli aikaa, ohjelmat olivat hauskoja ja erilaisia ja koska laiskana opiskelijana ajattelin oppivani kielen helpommin.

Taktiikka toimi. Kolmessa kuukaudessa aloin ymmärtää mitä puhuttiin. Kiitos television. Eikä siihen tarvittu mitään ideologisesti värittyneitä opetusohjelmia, mainoksistakin oppi oikein hyvin.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2009

Haen pesulateknikon paikkaa

Jos leipätyö alkaa taas leipäännyttää tai jos lama kaataa veneen, kaikki menee päin prinkkalaa ja alanvaihto on edessä, tiedän mitä haluan. Haluan pesulateknikoksi. Lehdessä oli ilmoitus alkavasta koulutuksesta. Pesulateknikon erikoisammattitutkinto, kaksi vuotta.

Olen aina pitänyt pesuloista. Ensinnäkin , toisin kuin mainostoimistoissa, pesuloissa on puhdasta. Pesuloissa on sellainen höyryinen, kotoisan äidillinen tunnelma. Niissä on aina töissä ihanan lämpöisiä, pehmeäkätisiä, hoitoainemainosten tuoksuisia tyttöjä, jotka kurkkivat silmät säihkyen hohtavan puhtaiden lakanarivien takaa.

Toisin kuin mainostoimistoissa, pesuloissa ei ole koskaan kiire – koneet pesevät sitä vauhtia kuin pesevät. Ei kenellekään tule mieleen kysyä, voiko niitä laittaa pesemään puolta nopeammin. Asiat tehdään aina samassa järjestyksessä, jokaisella työvaiheella on oma paikkansa, eikä niiden nimiä vaihdella joka asiakkaan kohdalla ja hinnoitella eri tavalla. Pesuloissa on tyytyväisiä asiakkaita. Pesulan maailma on valmis.

Mutta mitä tekee pesulateknikko? Äkkiseltään luulisi, että se on helppo homma: laittaa jauhetta koneeseen, painelee nappeja ja lukee kirjoja odotellessa. Luulo onkin väärä. “Pesulateknikon on osattava vastata tiedottamisesta ja markkinoinnista sekä sisäisesti että erilaisille sidosryhmille. Hänen on osattava toimia vuorovaikutteisesti, asiakaskeskeisesti ja tilannejoustavasti. Hänen on osattava kerätä asiakas- ja työyhteisöpalautetta ja osattava hyödyntää sitä toiminnassaan.” Ahaa.

Lisäksi vaaditaan, että pesulateknikko “ymmärtää yrityksen kaikille puolille ja suunnille ohjatun viestinnän merkityksen yrityksen sujuvan toiminnan kannalta” ja, että lisäksi hän “viestii luontevasti suullisesti ja kirjallisesti ja osaa hyödyntää työssään tietotekniikkaa.” Odotetaan myös sitoutumista ja tuloksellisuutta. Voikin unohtaa sen kiireettömyyden, kuulostaa ihan samalta kuin mainostoimistossa.

Löytyykö Oikotieltä sitten töitä pesulateknikolle? Hakuehtojasi vastaavia ilmoituksia ei löydy. No, se siitä sitten.

maanantai 20. huhtikuuta 2009

Kun tuntematon soittaa

Yritin soittaa viikonloppuna tutuille. Serkku ei vastannut puhelimeen, ei myöskään hänen miehensä. Entinen työkaveri ei vastannut. Tuttu, jota en ole nähnyt melkein kymmeneen vuoteen ei vastannut. Matkapuhelinten määrä on Suomessa suurempi kuin väkiluku, en tunne ketään kenellä ei olisi puhelinta. Miten on mahdollista, että kun kaikki ovat tavoitettavissa, ketään ei saa enää kiinni?

Ennen matkapuhelinta sanottiin kännykäksi tai mobiiliksi, nyt se on vain puhelin. Se, mikä ennen oli puhelin, on nyt lankapuhelin. Lankapuhelimia ei kohta ole enää kellään. Muistaakseni vuonna 1989 meille tuli autopuhelin. Piti muistaa aina hands free-mikrofoniin puhuessa sanoa, että ‘soitan muuten autosta’. Hyväntuulista yksinpuhelijaa tuijotettiin liikennevaloissa toisista autoista.

Sitä ennen oli vain lankapuhelin, siinä eteisen puhelinpöydällä. Pöydän vieressä oli tuoli, jolla puhuttiin ja pöydällä puhelinluettelo. Sivujen reunoille piirretyistä roipelluksista tiesi heti kuka oli puhunut, kenen kanssa ja miten kauan. Oli jännittävää tulla kotiin kun pimeässä eteisessä vilkkui punainen valo – vastaajassa oli viesti. Jos puhelin soi kun oltiin kotona, siihen kyllä vastattiin. Ei olisi tullut mieleenkään olla vastaamatta.

Tähän ilmiöön olen törmännyt vasta Suomessa. Jos tuntemattomasta numerosta soitetaan, ei uskalleta vastata puhelimeen. Mitä pahaa voisi tapahtua? Eikö vastaamatta jättäminen olekaan enää epäkohteliasta vai eikö sillä ole väliä? Matkapuhelimen tarkoitushan oli juuri se, että olemme tavoitettavissa missä tahansa. Sitten kun se mistä on haaveiltu, on viimein toteutunut, se ei enää kelpaakaan.

Puhelinoperaattorin tv-mainoksessa rikas amerikansuomalainen tulee Suomeen etsimään perillisiä. Ainoa sukulaispoika ei vastaa puhelimeen, koska ei tunne numeroa. Vaikka ihan vain siltä varalta, että joku rikas amerikansukulainen soittaisi, minä vastaan tuntemattomillekin. Vastaan köyhillekin. Jos en kuule puhelinta, soitan yleensä takaisin, vaikka se ei taida enää olla tapana. Aika monesti toisessa päässä on ollut hämmentynyt puhelinmyyjä. Hekään eivät voi enää soittaa tuntemattomasta numerosta, koska kukaan ei vastaisi puhelimeen.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

On lottovoitto päästä välillä pois

Tämä on jatkoa edelliseen samasta aiheesta. Mainonnan palkitseminen ‘kauneuskilpailuissa’ on ongelmallista. Hyvyyden kriteerit pitäisi joka kerta määritellä erikseen. Asiakkaan mielestä parasta mainontaa on aina se, joka tuottaa parhaan tuloksen. On usein täysin toissijaista, onko kampanja hienosti viimeistelty tai edes oivaltava, kunhan se toimii. Se miten se toimii, riippuu kohderyhmästä. Hyvä mainonta ei välttämättä ole kaunista.

Joskus asiakkaan ja suunnittelijoiden mielihalut kohtaavat, mutta se ei ole se päämäärä. Epäkaupallista ja kokeellista voi ja pitääkin palkita, mutta se taas ei ole mainonnassa kovin oleellisessa roolissa. Mainonta kun ei luo uutta, se vain hyödyntää jo olemassa olevia trendejä. Eikä se ole mitään salatiedettä. On lähtökohtaisesti väärin, että mainontaa ja graafista suunnittelua arvioivat vain sen tekijät. Arkkitehdit ajattelevat, ettei arkkitehtuuria ymmärrä kukaan muu. Hehän piirtävät taloja. Onko mainonnalle käymässä samalla tavalla?

Mainosala on Suomessa liian pieni palkitsemaan subjektiivisesti omiaan. Ei tuomaristossa voi istua se, jonka työ voittaa, se ei ole kovin uskottavaa. Hyödyllisempää olisi kuulla sellaisen henkilön mielipide, joka ei tunne asiakasta eikä toimistoja lainkaan. Kilpailun voisi järjestää niin, että sitä tuomaroisivat vain ulkomailta kutsutut ammattilaiset, jotka edustaisivat sekä mainostajia että suunnittelijoita ja samalla eri kulttuureja. Yleisö voisi valita oman suosikkinsa, lehdistö omansa. Tällä kilpailu saisi vähän julkisuutta ja ehkä yllätyksellisyyttäkin. Tekemisen tason nostaminen olisi kaikkien yhteinen etu.

Jos mainosala ei osaa nostaa omaa statustaan, suutarin lapsella ei ole edes sukkia. Alan arvostukselle ja julkiselle kuvalle olisi eduksi, jos sen parhaassa näyteikkunassa olisi muutakin kuin puhelinoperaattoreille tehtyjä väkisin pinnisteltyjä vitsejä tai poikkitaiteellisia omakustannelehtiä. Okei, lottovoitto ja varsinkin se potkupuku oli hyvä, vaikka se onkin niin umpisuomalainen ja läpeensä kierrätetty idea. Se jää mieleen, koska siinä on hyvä kuva ja hyvä teksti. Ei mitään kikkailua. Nessun ‘kirje alttarille’ oli sentään ‘kertakaikkisen riemastuttava’, juuri sellainen joka toimisi missä tahansa.

Poissaolollaan palkituiden joukosta loistavat tyylipuhtaasti tehdyt yritysilmeet. Samoin jäin kaipaamaan enemmän perinteisiä mainosideoita, joista tavallinen ihminen aina innostuu, niitä universaalisti hyväntuulisia ja oivaltavia tarinoita, joita ei tarvitse selittää. On lottovoitto päästä välilllä muualle töihin. Saa hyvän kuvan siitä, mitä muut tekevät ja missä mennään. Seurasin viitisen vuotta sitten silmät suurina mm. Marks&Spencerin, Innocentin ja Minin markkinointia, jota olin tekemässä itsekin. Samanlaisia juttuja ei Suomessa ole tehty vieläkään.

torstai 16. huhtikuuta 2009

En ihan ymmärrä


Kävin vuosien tauon jälkeen katsomassa Vuoden Huiput -näyttelyä eli viime vuoden parasta suomalaista mainontaa ja graafista suunnittelua. Sen perusteella Suomessa ihaillaan kolmea asiaa: epäkaupallisuutta, omituisuutta ja menneiden aikojen mainoksia. Eikä tämä ajatus tunnu ihan uudelta. Oman kokemukseni mukaan mikään näistä ei herätä tippaakaan kiinnostusta muissa maissa, joissa olen tehnyt töitä. Kokeilin kyllä.

Mainonta on kaupallista viestintää ja sen tarkoituksena on myydä tuotteita tai kertoa niistä halutulle kohderyhmälle. Jostain syystä tuntuu siltä, kuin liian usein kohderyhmänä olisi ollut kampanjan suunnitelleen mainostoimiston väki. Taas. Aika moni muukin asia häiritsee. Iso osa kilpailutöistä kuuluu sarjaan ‘en ihan ymmärrä’ ja hyvin pian myös ‘en jaksa oikein yrittää’.

Jos suunnittelijana en ymmärrä, enkä jaksa kiinnostua, kiinnostuvatko ne, joille sitä kampanjaa on väsätty? Omille töille on helppo sokeutua, siksi pitäisi jaksaa kuunnella muitakin ja käytävägallup ei aina riitä. Ylituomari on oikeassa siinä, että voisi olla hyvä idea kuunnella enemmän asiakasta. Tehdään nöyrästi vielä yksi versio, lite bättre.

En ihan jaksa uskoa, että Kiasman slogan on oikea viesti herättämään kiinnostusta modernia taidetta kohtaan. Se, mitä ei ymmärretä, ei myöskään yleensä kiinnosta. Slogan viestii siitä, ettei ole tarvetta yrittää selittää eikä tehdä taidetta ymmärrettäväksi. Kiasma asettuu tavisten yläpuolelle ja naureskelee niille, jotka yrittävät ymmärtää. Enkä usko, että ‘nussivat puput’ tuo positiivista huomiota kiinteistöalan asiakkaalle. Enkä todellakaan tiedä kuka on ‘kakkapylly’. Ihan varmaa on se, että nämä sankariteot eivät tuo alaa kohtaan lisää arvostusta tai mielenkiintoa.

Rivouksien palkitseminen on näennäisrohkeutta, vähän kuin sukupuolielimen nimen kirjoittaminen koulun seinään. Oikeasti rohkeaa olisi nostaa esiin tyylipuhdasta, vähemmän huutavaa ja kiroilevaa mainontaa, jossa kaikki osat loksahtavat luontevasti paikoilleen. Sitä useimmat asiakkaat kuitenkin haluavat, sitä mainonnassa enimmäkseen pyritään tekemään.

Retrointoilu on outoa kun lp-levyn kansi palkitaan vuonna 2009. En ihan ymmärrä sitäkään, uusia juttuja on maailmassa niin paljon. Olisi mukava nähdä ne loput, joita ei palkittu. Tai ehkä olen vain ollut liian kauan poissa maasta. Näyttelyssä tuli hiukan samalla tavalla vaivautunut olo kuin Lordin voittaessa Euroviisut. Että pitikö tämäkin vielä kokea. Dublinilaiset kollegat taputtivat ja vihelsivät raivokkaasti kun tulin seuraavana aamuna töihin. Hihkuivat nähneensä perheeni televisiossa.

Suomalainen mainonta näyttää nyt vähän Lordilta. Omituisuudella saadaan huomiota, mutta naamarin takaa voi voittaa vain kerran.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Epäisänmaallinen maito

Silloin kun omaan ruokakassiin ilmestyy tuotteita, joissa on punainen hintalappu, henkilökohtainen talous on siirtynyt taantumaan. Sitten kun niitä ei enää kassalla ostoksia pakatessaan häpeile, on talous lamassa. Kuulemma Lidlistä saa iltaisin pelkkiä tarjoustuotteita, kun menee ostoksille riittävän myöhään. Kaikki saman päivän leivät on silloin jo laputettu punaisiksi. Tämä on aito lama-ajan selviytymisneuvo, ostetaan iltahämärissä saksalaisilta.

Edellisen laman aikaan olin köyhä opiskelija. Pahin oli vuosi 1993, jolloin mistään ei saanut töitä edes kesäksi. Jouduin Ruotsiin siivoamaan sairaalaa, mitä olen jälkikäteen pitänyt nostalgisesti yhtenä työurani hienoimmista kokemuksista. Opin paitsi moppaamaan ja puhumaan naapurimaan kieltä – joka ei olekaan sama kieli kuin se, jota meille koulussa opetetaan – myös sen, että niska hiessä on leipänsä ansaittava. Opin myös, että valkoinen lääkärintakki päällä sai sairaalan kahvilan tytöiltä aivan erilaisen hymyn kuin siivoojan vihreässä koltussa.

Ajan kultaamista muistoista ja jälkiviisaudesta on se ilo, että luulee tietävänsä miten lamaan nyt pitäisi suhtautua. Sehän on täynnä mahdollisuuksia – uusia asioita alkaa, vanhoja päättyy. Ahneudesta sakotetaan ja ahkeruus palkitaan. Lamalla on oikeasti tervehdyttävä vaikutus, tiputetaan kyydistä laiskoja siivellä eläjiä. Mutta positiivisuuden sanoma on aika vaikeasti saarnattava, kun vaihtoehtoina ovat lomautus, irtisanominen tai palkanalennus. Oikeudenmukaisuudesta ei ole mitään takeita. Viime lamassa toiset menettivät syyttä ensin työnsä, sitten talon, auton, perheen, kaverit, terveyden ja lopulta henkensä. Tragedioita syntyy taas. Tosiasia on silti, että kun tästä lopulta selvitään, maailma on paljon mielenkiintoisempi ja taatusti erilainen.

Meillä juodaan nyt epäisänmaallisesti ruotsalaista maitoa, koska se maksaa vain 75 senttiä litralta. Kun omaa lehmää ei ole, ojassakaan, on vaikea säästää maitokaupassa kovin paljoa. Suomessa halpakin on kallista. Nuorena laman läpi kompuroinut sukupolveni on pitää kirppiksiä, lauantaimakkaraa ja tarjouskuponkeja tavallisena elämänä. Ei nousukausikaan näytä erityisesti muuttaneen suomalaisia kulutustottumuksia, aina täällä on eletty nuukasti. Mistä siis voi säästää jos nytk jo syödään nuudeleita? Odotan ruotsalaiselle maidolle laman myötä kavereita. Puolalaiset maitotuotteet ovat mainioita, varsinkin jogurtit ovat ehkä Euroopan parhaita. Ja leikkeleet mahtavia. Olisi korkea aika saada niitä Suomeenkin. Toisikohan lama meille uusia edullisia herkkuja?

Lama leviää ketjureaktiona. Töissä syödään jo selvästi enemmän omia eväitä. Ravintolat kärsivät, lähikauppa voittaa. Liikenne vähenee. Bensa-asemat kärsivät, HKL voittaa. Tukka saa kasvaa, parturit kärsivät. Kylppäriremontti jää tekemättä, laatoitusfirma ja rautakaupat kärsivät. Kaukomatka perutaan. Lomakohteen ravintolat ja taksit kärsivät. Loma kuluu mökillä, kaikki kärsivät. Säästöt osuvat pieniin arkipäivän tekoihin, kun useimmilla ei ole ylellisyyksiä tai edes golfosakkeita, joita muuttaa rahaksi.

Tuttava on tyytyväinen työssään haudankaivajana. Hän esitteli juuri maasta paljastuneista pääkalloista ottamiaan kuvia puhelimestaan. Kevät on kaunista aikaa. Haudankaivaja on niitä harvoja, joiden ei tarvitse olla lamasta huolissaan – työt eivät vähene. Itse asiassa kiire saattaa jopa lisääntyä.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Loppu on lähellä

Maailmanloppu tulee. Vääräuskoiset kavahtakaa, Jehovan todistajat olivat sittenkin oikeassa, peijakas meidät perii. Nyt kannattaa syödä muikkukukkoa ja rasvaisia italialaisia makkaroita niin paljon kuin ehtii. Maailmanloppu lähestyy ja siitä on nyt kiistattomia todisteita.

1. Pohjois-Korea uhittelee ampumalla taivaalle raketin. Ei ollut kyse ilotulituksesta, vaan tarkoituksena oli tuupata avaruuteen satelliitti, joka lähettäisi kommunistisia lauluja ja suuren johtajan ylistystä kaikelle kansalle. Raketti ei onneksi päässyt perille, mistä kaikki musiikin ystävät lienevät kiitollisia.

2. Aurinko on kylmimmillään yli 100 vuoteen. Maapallo sen sijaan silti yhä vain lämpenee. Ei ole kuitenkaan syytä huoleen: Paavo Väyrysen mukaanhan ilmaston lämpeneminen parantaa Suomen maatalouden kilpailukykyä.

3. Ateistien bussikampanjan iskulause on: "Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä." Täysin vastuuttomasta menosta tunnetusti seuraa holtitonta juopottelua, potkut töistä ja koulusta, rikkinäisiä perheitä, ei-toivottuja raskauksia ja kaamea kapula.

4. Paavi Benedictus, tuo Schumacherista seuraava suuri saksalainen, kertoi erehtymättömässä viisaudessaan, että kondomit vain pahentavat aids-ongelmaa. Vatikaani jatkaa valitsemallaan ennakkoluulottomalla ja historiaa kunnioittavalla tiellä. “Pannaan”, huudahti Afrikassa vieraillut XVI kondomeista.

5. Biometrisissä passeissa on siru, joka sisältää kaiken tiedon ihmisparasta siitä alkaen, mitä passin haltija on syönyt aamupalaksi aina lipaston laatikon pohjalle piilotettuihin kuvalehtiin saakka. On vain ajan kysymys koska tämä pedon merkki upotetaan otsaan jo synnytyslaitoksella.

6. Myös Lieksasta ostetusta leivästä löytyi lasia. Selittämätön sabotaasiepidemia on levinnyt Ruotsista Suomeen. Lieksassa järjestetään myös vuosittainen torvimusiikkitapahtuma. Työttömyysaste on yli 15%. Mitä pahaa lieksalaiset ovat tehneet?

7. Suomi jää veden alle. Näin on kaikkitietävä anoppi kuullut aivan varmana tietona jonkun naapurin tutun lukeneen luotettavana pidetystä naistenlehdestä lääkärin vastaanotolla. Ei ole silti mitään syytä olettaa, että se ei pitäisi paikkaansa. Tiedemiehet väittävät, että napajäät sulavat, mutta kukaan ei kuuntele. Ainoa mitä kannattaa omistaa, on iso vene.

8. Lilius on hirveän ahne ja Mikkoset tosi kauheita. Lilius on aiheuttanut laman ja Mikkoset elävät epäilyttävää luksuselämää. Onneksi ihailtaviakin roolimalleja on ihmisille tarjolla. Yli 1,3 miljoonaa suomalaista katsoi Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaa suorana televisiosta täsmälleen samaan aikaan. Maailmanloppua edeltää moraalin ja kulttuurin rappio.

9. Yli miljardi ihmistä näkee nälkää. Viisi prosenttia pääkaupunkiseudun asukkaista sanoo nähneensä nälkää. Myös jano on ollut suomalaisille vakava ongelma, varsinkin viikonloppuisin. Useimmat ravintolat tarjoavat kyllä vettä ilmaiseksi, mutta silti janoisia on seisonut suosituimpien menopaikkojen edessä jonoksi asti.

10. Vedenpaisumus pilasi formulakisan Malesiassa. Kansallislajissa suomalaisille jäi saaliiksi 0,25 pistettä kun puoliksi suomalainen Nico Rosberg sai saavuttamastaan pisteestä keskeytetyn kisan takia vain puolet. On yritettävä pitkin hampain iloita siitä, että Timo oli kolmas ja Jarno neljäs, vaikka he eivät olekaan suomalaisia.