tiistai 31. maaliskuuta 2009

Miehen manifesti

Mies on perheen pää ja päättää kaikista tärkeistä asioista. Monet asiat eivät ole kuitenkaan niin tärkeitä, että miehen tarvitsisi niihin itse puuttua. Suurimman osan asioista päättää alempi johtoporras eli vaimo. Jos jotakin vaimo ei syystä tai toisesta päätä, sen päättää yleensä työnantaja.

Vaimon mielestä mies yrittää lähteä töihin liian aikaisin, eikä tee riittävästi kotitöitä – aamulla pitäisi tyhjentää astianpesukone, keittää lapsille puuroa ja silittää paidat itse. Työnantajan mielestä mies tulee töihin liian myöhään.

Vaimon mielestä töistä voi lähteä vähän aikaisemminkin, ei aina tarvitse tehdä täyttä päivää. Työnantajan mielestä mies ei ole oikein sitoutunut, ei osoita riittävää innostusta ja välttelee vastuuta.

Työnantajan mielestä parkkipaikkoja ei tarvita, koska julkinen liikenne toimii niin hyvin. Vaimon mielestä töihin voi mennä vaikka polkupyörällä, siinä saa samalla raitista ilmaa.

Vaimon mielestä lounaaksi riittävät nuudelit ja tonnikalapurkki. Jos ehtii kotiin lounaalle, voi samalla hyvin imuroida. Työnantajan mielestä lounassämpylän voi syödä taksissa matkalla palaveriin.

Työnantajan mielestä sunnuntaina on hyvä aloittaa tulevan viikon projektien valmistelu. Vaimon mielestä sunnuntai on lepopäivä, jolloin mies saa ajaa autolla ympäri maata ja esitellä hauskoja retkikohteita perheelleen.

Vaimon mielestä mies ei vietä tarpeeksi aikaa lasten kanssa. Työnantajan mielestä vapaa-aikana ehtii hyvin opiskella ja kehittää itseään lukemalla oman alan kirjallisuutta.

Vaimon mielestä mies ansaitsee reilun palkankorotuksen tasaisin väliajoin. Työnantajan mielestä nyt on sellaiset ajat, että kaikkien on joustettava ja osattava tinkiä vähän omasta mukavuudestaan.

Työnantajan mielestä miehen asema yrityksessä on olla yksi alan johtavia asiantuntijoita, tiimin kantava voima, sekä innovaattori ja hengenluoja organisaatiossa – mutta ei toki mitenkään korvaamaton. Vaimon mielestä miehen työ on turhanpäiväistä palavereissa istuskelua.

Vaimon mielestä työpisteen ergonomiasta on pidettävä huolta ja vaadittava kaikki laitteet, jotka parantavat työasentoa ja estävät selkävaivojen syntyä. Työnantajan mielestä työtuoli on ihan hyvä, vastahan se ostettiin muutama vuosi sitten käytettyjen toimistokalusteiden liikkeestä.

Työnantajan mielestä toimistolla siivotaan kerran vuodessa ja se on riittänyt ennenkin. Vaimon mielestä pöytätasot pitäisi pyyhkiä ja lattia luututa joka viikko ja keittiöpinnat tulisi pestä joka päivä.

Vaimon mielestä lehden lukeminen on jotain mitä tehdään vasta sitten kun kaikki tärkeät kotityöt on tehty. Työnantajan mielestä se lasketaan lounastauoksi.

Työnantajan mielestä pikkuinen flunssa ei mitenkään häiritse etätyön tekoa kotoa käsin. Vaimon mielestä mies ei näytä yhtään kipeältä ja paranee varmasti nopeammin jos hoitaa kaikki ne tekemättä jääneet korjaustyöt sängyssä makoilun sijaan.

Työnantajan mielestä palavereissa ei tarvitse tarjota viinereitä, ei niitä ole asiakkaillakaan enää. Vaimon mielestä pitää ostaa eksoottisia hedelmiä ja paloitella niitä kauniiksi asetelmaksi isolle tarjoilulautaselle.

Vaimon mielestä firman luottokortti on koko perheen yhteinen ilo. Työnantajan mielestä sitä pitäisi säilyttää toimistolla lukitussa laatikossa ja käyttää vain äärimmäisen pakon edessä.

Työnantajan mielestä työsuhde-eduista ei kannata verotuksen takia edes keskustella. Vaimon mielestä täysi autoetu ja maksettu hiihtoloma Lapissa koko perheelle ovat vähintään itsestäänselvyyksiä miehen työpanoksen vuoksi.

Vaimon mielestä mies hankkii itselleen yhtenään lapsellisia leluja ja käyttäytyy niiden kanssa kuin pikkupoika. Työnantajan mielestä mies ei ole riittävän hyvin perillä teknisistä ominaisuuksista, jotta osaisi korjata itse oman tietokoneensa ilman kallista huoltopalvelua.

Työnantajan mielestä asiakkaiden iltatilaisuuksiin osallistuminen on välttämätön osa verkostoitumista ja osoittaa aktiivista palveluasennetta. Vaimon mielestä arki-iltoina viinaa juova mies on vastenmielinen baareissanotkuja, joka haisee maksakirroosilta ja saa viettää kaksi yötä takkahuoneessa miettien tekosiaan.

Vaimon mielestä mies on ollut jo vuosia valmis nousemaan yrityksen johtoryhmään ja saamaan oman huoneen. Työnantajan mielestä mies on vasta uransa alkupuolella ja hänellä on vielä paljon opittavaa.

Miehen mielestä...no jaa. Koiran mielestä nyt pitää mennä ulos.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2009

Pääministeri pesuhuoneessa

Kaksikielisessä kodissa on asioita, joita kutsutaan vain yhdellä nimellä, vaikka käytössä onkin kaksi kieltä. Puuro on aina puuroa, koska sillä ei toisella kotikielellä ole omaa nimeä. Sama kohtalo on löylykauhalla ja pulkalla. Sen sijaan syömme usein ruokia, joita ei suomen kielessä ole olemassakaan. Sitten on asioita, joilla on kummallakin kielellä niin hankala nimi, ettei kukaan halua sitä käyttää, kuten vaatteidenkuivausteline. Pelkkä kuivaustelinekin on jotenkin kömpelö, jäykkä ja turhan virallinen. En edes muista mitä se vaimon äidinkielellä on, joku pitkä sana kuitenkin.

Ongelman ratkaistaksemme olemme nimittäneet vaatteidenkuivaustelineen pääministeriksi. Nimi on helppo muistaa ja tuntuu heti päivittäiseen käyttöön sopivalta ja toisaalta esineen arvolle sopiva. Pääministerin tehtävä on nimittäin perheessämme hyvin tärkeä. Itse asiassa se on virantoimituksesta sivussa äärimmäisen harvoin, ehkä vain joulu- tai pääsiäisloman aikaan.

Ilman pääministeriä emme tulisi toimeen, mutta siitä huolimatta se ei ole kovin suosittu. Kukaan ei haluaisi viettää iltojaan pääministerin kanssa, mutta siltä ei voi oikein välttyä. Se tuntuu pönöttävän honteloilla jaloillaan aina siellä missä se on jonkun tiellä, aina jotenkin väärässä paikassa. Lisäksi se ei ole kovin kaunis, eikä käytännöllinenkään, mutta parempaakaan ratkaisua ei ole kukaan ehdottanut. Ajan kanssa silmä tottuu.

Tavallisena pulliaisena luulisi sentään, että pääministeri kestää vähän enemmän, mutta se onkin itse asiassa varsin tasapainoton ja kiikkerä. Ulkonäkö pettää. Liian raskas taakka kaataa sen helposti tai sitten jalat alkavat taipua ja joku pieni osa napsahtaa poikki. Takuuta ei taida olla. Korjaaminen on hankalaa ja tiedän jo valmiiksi, että sama heikko kohta murtuu pian uudestaan. Pääministeriä onkin vaihdettu tiuhaan, yksikään ei ole kestänyt kahta vuotta. Ilmeisesti niitä ei ole tarkoitettu kestämään.

Meillä pääministeri on yleensä pesuhuoneessa, mutta sielläkin se vie kaiken tilan. Suihkun ajaksi se pitää työntää joko saunaan, johon se ei oikein mahdu tai ulos kylpytiloista. Olohuoneessa sille on tilaa, mutta se on jotenkin niin rahvaanomaisen näköinen, että mieluummin sen nostaa vaikka parvekkeelle. Odotan malttamattomana sitä hetkeä kun joku parempi vaihtoehto korvaa hankalan ja arvaamattoman pääministerin, tai meillä on niin paljon tilaa, että sille voidaan antaa oma huone ja pitää ovi kiinni.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2009

Mainonta on syvällä

Mainosalaa väitetään talouden ilmapuntariksi, se notkahtaa ensin ja nousee ensin, ennakoi talouden liikkeitä. Tämä johtuu siitä, että yritysten markkinointibudjetista on kaikkein kivuttominta säästää, siihen kajotaan aina ensimmäiseksi. Yleinen ajatus on kai, että eihän siitä mainonnasta edes tiedä, tuottaako se mitään vai ei. Ilmeisesti markkinoinnin hyöty on jäänyt johdolle epäselväksi ja se on kyllä osin mainostoimistojen vika. Hyvinä aikoina markkinointibudjetit ovat suuria, huonoina ne nollataan. Senhän pitäisi olla toisinpäin.

Ollaan syvällä notkelmassa. Ainakin seitsemän isoa mainostoimistoa on vähentänyt väkeä syksyn ja talven aikana. Nyt toitotetaan liikuttavan yksimielisesti kustannustehokkuutta, ketteryyttä hyvää palvelua. Sehän on sama kuin julkinen tunnustus, että tähän asti on oltu hitaita, kalliita ja laiskoja. Helppo elämä turruttaa.

Jotkut irtisanotuista ovat nähneet laman ja sen seuraukset kahteen kertaan. YT-karkeloissa vapaaherraksi joutuminen on mainonnantekijälle kaksiteräinen puukko: se synnyttää ensin vihaa niitä kohtaan, jotka saavat jäädä ja sitten murentaa uskon koko omaan alaan. Liika vapaa-aika on kiireeseen tottuneelle kuin lottovoitto köyhälle – siitä menee pää sekaisin. Pian kyseenalaistaa kaiken mitä on elämässä tehnyt ja bloggaa kulutusyhteiskunnan pinnallisuutta ja mainonnan turhuutta. Lahkon uskollisimmasta kuorolaisesta tulee yhdessä yössä sen pirullisin kampittaja. Tämä on tiedossa, koska loppuunpalaneille sapattivuoden pitäjille käy niin usein samalla tavalla.

Mutta joku tekee myös positiivisia oivalluksia, mikä on lohdullista.

"Omien töiden loppumisen palkitsevin vaikutus on ollut silmien avautuminen ympäröivälle maailmalle ja sitä seurannut ajattelu. Olen ottanut aikaa lukea ja perehtyä, pohtia rinnakkain useita hyvinkin erilaisia, näennäisesti toisistaan riippumattomia asioita ja tarkastella aikaisempia ongelmia uusista näkökulmista. Lisäksi olen tavannut paljon ihmisiä", kirjoitti Irtisanottu Hesarin blogissaan. "Mikä ihme työpaikkoja riivaa, kun siellä ei ajatella, tai ajatellaan korkeintaan omalla ajalla?" Elämä päiväsaikaan kommentoi näin: "Niinpä. Irtisanomisen jälkeen oravanpyörän ulkopuolella aukenikin ihan uudenlainen arkitodellisuus, jossa ajattelulle ja kyseenalaistamiselle on aikaa ja tilaa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä mahdollisuus pysähtyä, kuunnella itseäni ja muita, johtaa uudelle, tasapainoisemmalle polulle elämässäni. Ja kuten sanoit, siitä on ehdottomasti hyötyä myös niille, joille tulevaisuudessa työskentelen."

Olisi varmaan viisaampaa, jos tämä positiivisuus hyödynnettäisiin kun ihmiset ovat vielä töissä. Täytyykö tulla irtisanotuksi ennen kuin on aikaa ajatella tai tavata ihmisiä? Eivätkö nämä ole normaaleja asioita elämässä? Olisiko koko lamaa tullut, jos ihmisiä olisi kohdeltu työelämässä toisella tavalla? Ahneushan laman on aiheuttanut, näin minua viisaammat väittävät. Työnantaja kuvittelee ottavansa 95% irti piiskaamalla työntekijöitä, mutta saa todellisuudessa vain 35%. Tämä on ahneutta, ei tehokkuutta. Ja ahneus on kuolemansynti.

En muista yhtään työpaikkaa, jossa olisi kehotettu lähtemään välillä vaikka johonkin kahville, pitämään taukoa, ostamaan jotain kivaa. Se tuottaisi luultavasti jonkun uuden idean. Jotain on perusteellisesti vialla, jos ihmiset vasta irtisanomisen jälkeen löytävät itsensä, perheensä ja jotain tekemistä vapaa-ajalle sekä yllättäen aikaa ajatella asioita. Työnantajan tappiohan se on, positiivisen energian voima on heitetty hukkaan silloin kun sitä vielä oli. Työtkin tehdään nykyään niin kiireellä, että ne ovat täynnä vihreitä, joista asiakkaat reklamoivat – ja vain siksi, että on kiire lähettää se lasku, johon laitetaan vähän kiirelisää päälle. Ei tällainen resepti toimi. Hosuminen on minusta yhtä suuri synti kuin ahneus, vaikka tämä onkin omavaltaista uskonnontulkintaa.

Kirjoitan tätä töissä. Työtahti on hidastunut, se on huono merkki. Jonkin aikaa voi kuvitella olevansa turvassa, ei kai se lama minuun iske. Kyllä se saattaa iskeä. Nyt olisi tilaisuus käyttää hyödyksi kaikkea sitä mitä on opittu, jos on opittu, niissä loputtoman pitkissä strategiaseminaareissa, joita asiakkaille vedetään. Kun vähän hiljenee, olisi aikaa ajatella. Eikö juuri mainosalalla luulisi olevan parhaat mahdollisuudet keksiä keinot selviytyä lamasta? Mehän olemme luovia ihmisiä. Kannustaako toimistojen johto meitä keksimään uusia ideoita, joilla firma pysyy vauhdissa, asiakkaita koukutetaan ja koko ala uudistuu? Kannustetaanko ajattelemaan? Ei. Nyt pelotellaan tuomiopäivällä. Jos kassavirta hidastuu, meidät lomautetaan tai potkitaan pihalle. Ei se motivoi niitäkään, jotka jäävät.

Tapasin hermostuneen sijoitusneuvojan, joka ei herättänyt luottamusta. Hän sanoi tarmokkaasti, että rahastoihin kannattaa sijoittaa nyt kun kukaan muu ei sitä tee. Ehkä, mutta en usko. Mainosalalla hoetaan, että nyt kannattaa rekrytoida. Ehkä kannattaa, jos on varmasti asiakkaita. Ei se kyllä muuten kannata.

Irlantiin lama iski paljon lujempaa. Muutimme Suomeen juuri oikeaan aikaan ja ihan tuurilla. Ainoa tai ainakin painavin syy muuttoon oli lapsen päivähoidon laatu ja kalleus siellä ja kyllästyminen ainaiseen matkustamiseen. Töitä olisi ollut ja elintaso huomattavasti Suomea parempi. Työt tosin olisivat saattaneet loppua molemmilta jo saman vuoden aikana. Ulkomaalaiset kun heitetään aina ensin veneestä. Dublinissa asuvan tuttavaperheen mies on työtön, vaimo töissä ja talo myynnissä jo toista vuotta. Yhtään ostotarjousta ei ole tullut, asuntokauppa on pysähtynyt kokonaan. He haluaisivat muuttaa maasta, mutta sekään ei onnistu enää. Laina on suurempi kuin talon arvo. Juuri nyt Suomessa on ehkä sittenkin parempi olla.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Maan hiljaiset

Niissä on jotain niin perin juurin suomalaista. Ja outoa. Ne hiljaiset hetket, tiedättehän, kun keskustelu vain taukoaa jostain syystä ja kaikki ovat hetken hiljaa, omissa ajatuksissaan. Vilkkaammasta sosiaalisesta kulttuurista tuleville se on outoudessaan melkein maagista, kuin jotakin pyhää. Ikäänkuin sanattomasta sopimuksesta kaikki vaikenevat kuin tietäisivät jonkin näkymättömän pahan hengen kulkevan juuri samaan aikaan ohi. Puheliaammissa maissa kun ei edes osata olla hiljaa, eikä sitä varsinkaan pidetä sopivana. Keskusteluun syntyvät aukot täytetään sillä 'small talkilla'. Hiljaa oleminen toisten ihmisten seurassa on yleensä epäkohteliasta ja hiljainen hetki keskustelussa on yhtä tervetullut kuin salmonella sikatilalla.

Kun tulin takaisin Suomeen, ihmettelin miksi ihmiset ovat niin hiljaisia. Mietin sanoinko jotain sopimatonta tai olenko loukannut jotakuta? Sitten huomasin, että ainoa joka oli vaivautunut tilanteissa, olin minä. Olin monta vuotta ollut tekemisissä päivittäin vain ihmisten kanssa, jotka puhuvat tauotta antamatta toisille suunvuoroa, joten puhuin koko ajan toisten päälle ja aiheutin ilmeistä hämmennystä. Se minkä piti olla normaalia, olikin epäkohteliasta ja toisinpäin.

Olen aina kuvitellut, että suomalaiset ajattelevat hiukan hitaasti tai vain ajattelevat liikaa, eivätkä keksi sitten mitään sanottavaa. Ehkä hiljaisuus on sittenkin olennainen osa kansanluonnetta – se on siis ominaisuus, ei vika. Ehkä se on jopa geneettinen piirre, väistämätön osa suomalaisuutta. Jos näin on, se pitäisi liittää kiireesti osaksi Suomi-brändiä ja myydä turisteille matkailunähtävyytenä. Haluatko kokea aidon suomalaisen hiljaisen hetken? Aidoimmillaan se on ehkä silloin kun kaksi miestä istuu penkillä vierekkäin munasillaan, juo olutta pullon suusta ja tuijottaa järvelle sanomatta sanaakaan.

Saunaakaan ei ole oikein osattu tuotteistaa matkailijoille sopivana pakettina. Helsingissä – koska useimmat eivät ehdi muualle – pitäisi olla tyylikkään kaupallinen Sauna Center, joka tarjoaa kaikki perisuomalaiset elämykset vastoineen ja savusaunoineen selkeinä, kompakteina paketteina ja trendikkäillä nimillä varustettuina kuin kylpylän hoidot. En usko, että japanilaisten turistien mielestä olisi yhtään tyylitöntä, jos avantouintia ('ice breaker swim experience') voisi harrastaa jääkylmässä sisäaltaassa vaikka keskellä kesää. Päinvastoin. Matkailussa kokemus on aito, jos se on riittävän kallis ja siitä saa mukaansa diplomin.

Maabrändistä keskusteltaessa on taipumus alkaa parannella todellisuutta, olla vähän eurooppalaisempaa ja sisäsiistimpää kuin oikeasti ollaan. Lainataan naapureilta. Miksi lainata? Sehän kielii vain huonosta itsetunnosta. Suomalaisuus, ja hiljaisuus siinä mukana, pitää vain paketoida oikein piirakoiden ja potkukelkkojen kanssa ja myydä hymyillen hyvään hintaan. Niin muutkin tekevät. Vai onko ovela ja taitava markkinointi jotenkin epäsuomalaista ja siksi epäaitoa?

tiistai 17. maaliskuuta 2009

Lepopäivä?

Sunnuntaista on taas tullut ongelma. Suomesta puuttuu selkeä kaava siitä, miten sunnuntaita kuuluu viettää. Irlantilaiset kyllä tietävät. Aamulla syodään paahtoleipää, munia, makkaroita ja papuja tomaattikastikkeessa. Sitten vedetään kauluspaita päälle ja mennään kirkkoon. Kirkosta päästyään miehet ostavat sanomalehden kirkonportilla seisovalta myyjältä. Lehtikin määräytyy jokaiselle kaupunginosan ja yhteiskuntaluokan mukaan. Sitten lehti kainalossa vaelletaan pubiin.

Pubi on irlantilaisille pyhä paikka, vähintään yhtä tärkeä kuin suomalaisille sauna. Siksi se sopii kirkon jälkeen oikein hyvin sunnuntaiohjelmaan. Pubissa syödään lounas eli ‘carvery lunch’ seisovasta pöydästä. Ruokaakaan ei tarvitse ihmetellä, menu on joka paikassa sama. Tarjolla on uunissa haudutettua nautaa, porsasta tai kalkkunaa, lohkoperunoita, ruskeaa kastiketta ja vetisiksi keitettyjä vihanneksia, joita ei ota kukaan. Maha täynnä on helppo nytkähtää sohvalle tuoppi kädessä tuijottamaan iltapäivän matsia, jotain niistä omituisista urheilulajeista, joita harrastetaan vain Irlannissa. Siinä se iltapäivä sitten meneekin.

Kadehdin irlantilaisia. Heillä on vielä vaihtoehtojakin, voi mennä vaikka ostoksille, jos olut tai buffet ei syystä tai toisesta mene alas. Sateisina sunnuntaipäivinä kauppakeskukset olivat ainakin vielä pari vuotta sitten täynnä kuin pakistanilainen paikallisjuna. Suomessa kirkossa käyminen on epäsuosiossa, kukaan ei veisi lapsiaan pubiin, ainoa sanomalehti putoaa omasta luukusta kotiin ja kaupat ja ruokaravintolat ovat kiinni. Sunnuntaisin olisi minullakin aikaa kuljeskella kaupoissa, siellä sieluni lepäisi. Olen lukenut netin keskustelupalstoja, joissa kiihkeästi puolustetaan ja varsinkin vastustetaan kauppojen aukioloaikojen vapauttamista. En silti ymmärrä miksei se ole kauppiaan oma asia, koska hän putiikkinsa avaa ja sulkee. Pitäköön kauppaa auki vaikka koko yön, mitä se muille kuuluu. Niin kapitalistisemmissa maissa toimitaan.

Jos en jaksa miettiä sunnuntaiksi jotain erityistä ohjelmaa ja myydä sitä koko perheelle, päivä kuluu kotona. Lapsiperheessä se ei ole rauhallinen päivä. Laitetaan ruokaa, siivotaan ja tiskataan, kerätään pyykkejä, puetaan ja riisutaan, itketään ja huudetaan. Iltapäivään mennessä kakarat ovat piirtäneet keittiönpöytään, nielleet kaukosäätimistä patterit ja hakanneet pikkuautoilla pesukoneen kyljen lommoille sekä jättäneet kolme kertaa sormet kaapinoven väliin. Lepopäiväksi sitä ei kutsuisi vaikka kivitettäisiin. Ei ihme, että heikkohermoisemmat työnarkomaani-isät pakenevat illaksi töihin vedoten muka alkuviikon tärkeisiin myyntipresentaatioihin.

Rentouttavalle ja hidastempoiselle sunnuntaiohjelmalle olisi huutava tarve. Vai oliko se sittenkään hienoa, kun nuorena heräsi sunnuntaisin puoleltapäivin, useimmiten yksin, pää kipeänä? Päivä kului pizzaa tilatessa ja telkkaria tuijottaessa. Oli ihan liian hiljaista ja tylsää, liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Nyt se on juuri toisinpäin. Koskaan ei osaa olla oikein tyytyväinen.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2009

Kiitos, ole hyvä ja anteeksi

Minun sukupolveni, 70-luvulla syntyneet, ovat täysin hukassa. Me emme osaa käytöstapoja, niitä ei ole koskaan opetettu. Peruskoulussa ei enää ollut kuria eikä sääntöjä ja kotonakin uskottiin ajan hengen mukaan vapaan kasvatuksen olevan avain onneen. Näperreltiin vain luovuutta kehittävillä puuleluilla. Voi olla, että käytöstavoista on joskus mainittu, mutta virhe on siinä, ettei niitä ole vaadittu.

Tämän kohtalokkaan virheen seuraukset näkyvät nyt päiväkodissa, kun me olemme niiden pienten lasten vanhempia. Oman kokemukseni mukaan puolet tarhassa vastaan tulevista vanhemmista ei osaa edes tervehtiä. Ulkomailla asumisen jälkeen tämä havainto ensin hämmensi, sitten järkytti ja nyt pelottaa. Miten on mahdollista, että ihmiset ovat selviytyneet aikuisikään asti osaamatta muuta kuin ynähtää seinille katsellen kun joku sanoo kohteliaasti ‘huomenta’? Minkälaiset edellytykset näillä vanhemmilla on kasvattaa lapsistaan hyvinkäyttäytyviä, kohteliaita ja huomaavaisia ihmisiä?

En väitä olevani paljon viisaampi, en minäkään osaa teititellä. Pelastukseni on ollut kova, mutta antoisa siirtolaiselämä muualla, koska missään muussa maassa kuin Suomessa ei kai voi elää osaamatta edes alkeellisia käytöstapoja. Ei ainakaan pärjää kovin hyvin. Jos kiitos, ole hyvä ja anteeksi tuottavat suomalaisille vaikeuksia, siitä on melko pitkä matka sujuvakäytöksisyyteen kansainvälisessä mittakaavassa. Esimerkiksi sen ymmärtämiseen, että pitäisi olla ystävällinen niillekin ihmisille, joita ei tunne tai joista ei välttämättä edes pidä. Tai sen, ettei valinnanvaraa ole, koska se, että ei olisi ystävällinen, on niin epäkohteliasta, ettei se ole missään tapauksessa mahdollista.

Vaikeaa? Suomalaiset vetoavat tässä kohtaa aina rehellisyyteen. Ehkä sitä arvostetaan Suomessa, suorapuheisuus on rohkeuden merkki. Aika huonoa valuuttaa se on muualla. Monissa tilanteissa pieni vilpillisyys on paljon viisaampaa, eikä siinä ole mitään pahaa. Liian rehellinen saa suoraselkäisen, mutta hölmön maineen. Meitä viedään sitten kuin pässiä narusta. Tavallisessa elämässä hiukan ‘epärehellinen’ hymy on sitä paitsi paljon miellyttävämpi kuin rehellinen jurottaminen. Ja tuskin se hiljaa oleminen kenellekään iloa tuottaa.

Kun oman sukupolveni resurssit opettaa käytöstapoja ovat mitä ovat, lasten ainoa toivo on koulussa. Jos näistä ampumatragedioista olisi edes se hyöty, että herättäisiin keskustelemaan, mitä sen kaivatun yhteisöllisyyden pitäisi olla. Se on jäänyt poliitikkojen puheiden suosikkitermiksi, jota ei osata jalkauttaa käytännön tasolle. Näin se tapahtuu: sanotaan aluksi toinen toisillemme huomenta. Opetellaan ne kiitos, ole hyvä ja anteeksi ja jätetään kotiin se ‘oho’. Koulussa voisi olla paikallaan teititellä opettajia ja palauttaa se kunnioitus ja auktoriteettiasema, joka tuo turvallisuuden tunteen takaisin. Olisiko koulu-uudistuksen paikka? Vähintään opetushallitus voisi harkita uutta oppiainetta, joka voisi pelastaa seuraavan sukupolven. Meistä vanhemmista ei saata olla siihen.