keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Haittaa vai hyötyä?

Meillä on töissä yksi johtaja, josta kaikki työntekijät ovat samaa mieltä: hänestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kukaan ei ole aikoihin halunnut osallistua samoihin projekteihin, kun ei niistä tule mitään. Asiakassuhteet, joiden kanssa hän on tekemisissä kariutuvat ennemmin tai myöhemmin. Kyseisen henkilön vaikutus ilmapiiriin on ollut tiedossa, mutta nyt myös vaikutus firman talouteen on herättänyt keskustelua. Kun koko mainosala roikkuu kuluneen sanonnan mukaan löysässä hirressä, ei enää kainostella, vaan sanotaan ihan suoraan. Kukaan ei halua työelämässä katsella ihmistä, joka vaarantaa koko firman toiminnan. Niinpä vaihtoehtoja on vain kaksi: johtaja lähtee, mikä on epätodennäköistä tai kaikki muut lähtevät. Pako on alkanut.

Väitetään, että riitely puhdistaa ilmaa. Siitä pitäisi siten olla jotain hyötyä. Kukaanhan ei varsinaisesti halua riidellä, mutta joskus on pakko. Yhden tyttöystävän kanssa tuli harjoiteltua ahkerasti. Ulkopuolisten mielestä se oli sietämätöntä ja koko suhde käsittämätön. He olivat tietysti oikeassa. Minä luulin, että korvapuustit ovat osa parisuhteen normaalia rakentumista. Tuliset yhteenotot noudattivat sentään aina samaa kaavaa. Riidan alkusyy jäi usein hämäräksi, mutta ensin lensivät haukkumasanat ja sitten tavarat. Sen jälkeen tönittiin ja painittiin ja lopulta harrastettiin hikistä sovintoseksiä. Riidat olivat jollain oudolla tavalla palkitsevia, mutta eivät ne parisuhdetta mihinkään muualle vieneet kuin vielä riitaisampaan loppuun. Lopulta keräsin vaatteitani lauttasaarelaisen kerrostalon pihalta.

Joulu on siitä hienoa aikaa, että saa olla kotona eikä ole juuri mitään järkevää tekemistä. On aikaa riidellä. Vihdoin joulukinkun yli saa heiteltyä kaikki ne kaunat, jotka ovat odottaneet koko vuoden. Se, kun vaimo ja appiukko alkavat juhlapöydässä riidellä lastenkasvatuksen metodeista, ei palkitse millään tavalla eikä paranna joulutunnelmaa. Tarkemmin ajatellen meillä on tainnut aina olla riitaisa perhe. Mikähän siihenkin on syynä? Minä olen riidellyt siskoni kanssa, isä äidin kanssa, minä isän kanssa ja sisko äidin kanssa. Vuosikymmeniä. Riitelimme kotona, kaukomailla, automatkoilla, ravintoloissa, lentokoneissa, mökillä ja sukulaistenkin luona. Mykkäkoulu on pahimmillaan kestänyt vuosia. Ei siitäkään mitään hyötyä ole ollut.

Jotkut väittävät, että lamasta on muka hyötyä. Se taitaa näkyä vasta retrospektiivisesti, joten väitettä on vaikea vielä kiistää. Vaikea vuosi tämä on ollut. Ehkä me kehitymme ihmisinä ja ihmiskuntana, mutta se ei tapahdu tasaisesti hivuttaen vaan hötkäyksittäin ja kivuliaasti. Joskus loikataan reilusti eteenpäin, välillä otetaan takapakkia, enimmäkseen suditaan paikallaan. Evoluutio on lopulta johtanut siihen, että osaamme valmistaa melkein mitä tahansa, mutta tavaroista tehdään tarkoituksella niin huonoja, että ne eivät kestä ensi jouluun asti. Osaamme myös laittaa joukon ihmisiä suljettuun taloon, katsoa heitä telkkarista ja äänestää kuka saa olla pisimpään ilman mielekästä tekemistä. Miksei taloon laiteta älykkäitä ihmisiä, jotka saattaisivat keksiä jotain hyödyllistä siunatussa joutilaisuudessaan? Koska se ei kiinnosta katsojia. Olemme päässeet pisteestä B pisteeseen B.

Olen pitkään pohtinut sitä, että lama ei ehkä olekaan ongelma vaan ratkaisu. Useimmiten on olemassa syy ja seuraus ja asiat tahtovat liittyä toisiinsa. Jos ilmastonmuutos on seurausta ihmisen kehittymisestä eli evoluutiosta ja jos meidän pahin vihollisemme on ihminen itse, ei kukaan muu ole tulossa avuksi. Nyt olisi tilaisuus tehdä suuria keksintöjä, niitähän on aina tehty sotien ja luonnonkatastrofien ansiosta. Lama on osa ratkaisua siksi, että sen pitäisi pakottaa meidät keksimään uusia tapoja ajatella, tuottaa energiaa ja puhdasta vettä, hidastaa jäätiköiden sulamista ja kierrättää jätteitä. Muuten meidät hukka perii ja jos se ei meitä peri niin ainakin puree. Ihmisestä on todennäköisesti maapallolle enemmän haittaa kuin hyötyä.

Lupaaminen on vaikea asia. Usein huomaa laittaneensa nimensä muuten järkevään paperiin, mutta olosuhteet vain ovat matkalla muuttuneet. Päätös ei enää tunnukaan hyvältä. Ajattelemattomuuttaan tulee luvanneeksi vaikka mitä myötä- ja vastamäessäkin. Kaikki lupaukset tulisikin tehdä täyspäisessä mielentilassa eikä posket onnesta hehkuen. Olen päättänyt tehdä yhden hyvän uudenvuoden lupauksen: pyrin kaikin keinoin siihen, että minusta olisi kaiken kaikkiaan enemmän hyötyä kuin haittaa. Se on ihan kohtuullinen ja kunniakas tavoite, eikä aivan mahdoton. Tässä taloustilanteessa nollatulostakin voi varmaan pitää aika hyvänä.

torstai 17. joulukuuta 2009

Kauneimmat pikkujoululaulut

Pikkujoulu on merkillinen asia. Sitä vähätellään turhaan. Jopa nimi on jotenkin diminutiivinen – pikkujoulu, niinkuin se olisi jotenkin vähäpätöinen ja pikkuinen. Kyse on kuitenkin vuoden tärkeimmästä tapahtumasta työelämässä. Yhtä innokkaasti kuin lapset odottavat joulua ja joulupukkia, aikuiset odottavat pikkujoulua. Kun se on ohi, siitä puhutaan töissä koko seuraava vuosi, ellei nyt muita juhlia satu tulemaan ennen seuraavaa pikkujoulua. Siksi suurin virhe, minkä firman johto voi tehdä, on säästää perumalla firman pikkujoulut. Pikkujoulu on iso juhla.

Meillä tehtiin juuri niin kuin ehdin jo pelätä. Pikkujoulua ei tullut. Kiitos siitä firman johdolle! Kiitollisuus on vilpitöntä, sillä järjestimme pikkujoulun itse. Henkilökunnan omakustanneillanvieton, jolla ei muuten ollut mitään suunniteltua ohjelmaa, ensiminuuteista oli selvää, että siitä ei tulisi ainakaan tylsä. Pikkujoulustressiä ei ollut, ohjelmasta ei tarvinnut välittää, eikä ollut mitään syytä kaveerata sen pukuhemmon kanssa, jolla on firman luottokortti. Sanakin oli vapaa ja kyllä poissaolevat johtajat saivat kyytiä oikein käsivarren mitalla. Se oli vapauttavaa. Laskun maksoimme itse, mutta oli meillä hauskaakin koko rahan edestä. Näinä aikoinan naurunaiheet ovat arvokkaita. Yhteishenki parani monta sataa prosenttia, vaikka ei olekaan varmaan koituuko se lopulta firman eduksi.

“Se on hulluinta, mitä yritys vaikeina aikoina voi tehdä”, sanottiin Kauppalehden jutussa pikkujoulujen perumisesta. Luulen, että monessa muussakin firmassa on iskenyt sama hulluus, hyvistä neuvoista huolimatta. Ehkä firman ahdinko on niin syvä, ettei vain tee mieli juhlia, oli rahaa tai ei. Kaikki, jotka ovat joskus olleet opiskelijoita, tietävät varmasti ettei juhliminen ole rahasta kiinni. Pienellä budjetillakin saa paljon aikaan, kun kovasti haluaa. Ei ole pakko mennä Sipuliin syömään tai Sallaan saunomaan. Ja pikkujoulu parantaa yhteishenkeä pitkälle seuraavan vuoden puolelle – halvallakin.

Kuuntelin vaatekaupassa kahden miehen keskustelua. Nuorempi, ulkomaalainen etsi sopivaa paitaa ensimmäistä ‘pikujoullua’ varten. Vanhempi suomalainen sanoi, että on se ja sama minkä paidan sinne laittaa, ei kannata ostaa liian hienoa kun se kuitenkin on loppuillasta oksennuksessa. Nuorempi vakuutti ettei aio missään tapauksessa juoda itseään siihen kuntoon. “Kaikki juovat”, totesi vanhempi lakonisesti, “se on pikkujoulun tarkoitus.”

Yhdellä työnantajalla oli tapana erottaa kaikki työntekijät firman pikkujouluissa. Ja muissakin tilanteissa, joissa toimitusjohtaja humaltui. Siitä tuli osa yrityskulttuuria, jota ei enää toisena vuonna ihmetellyt kukaan. Seuraavana päivänä mentiin töihin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Toisessa työpaikassa hulppeista pikkujouluista kannettiin isolla porukalla vanhempi kollega taksiin ja lähetettiin vaimon taltutettavaksi. Hän oli sitä ennen ehtinyt käpälöidä kaikkia ensin firman nuoria naisia edestä ja takaa, sitten muutamia iäkkäämpiäkin, pyydellä tarjoilijoita syliinsä istumaan ja lopulta huutaa rivouksia koko porukalle. Palattuaan sairaslomalta, hän väitti ettei muista mitään. Parempi varmaan niin.

Pikkujoulu voi olla ainutlaatuinen mahdollisuus monenlaisiin aktiviteetteihin. Juroille ja estoisille suomalaisille se voi olla vuoden ainoa tilaisuus, jossa toimitusjohtaja saa laittaa käden kirjanpitäjän vyötärölle ja kehua miten hienosti tämä on hoitanut tilit. Pikkujoulun varjolla saa sanoa suoraan, kehua ja haukkua ilman, että sitä otetaan liian vakavasti, mutta saa kuitenkin sanottua. Perheellisille pikkujoulu voi olla yksi harvoja tilaisuuksia päästä kotoa pois. Pitäisikö näitä juhlia olla vähän useamminkin? Luulen, että sille on vilpitön tarve. Juhannus ja uusi vuosi ovat ihan liian vakavia, kaavamaisia ja tärkeitä juhlia, niistä on tullut liian isoja. Pikkujoulu on juuri sopivan keskenkasvuinen, että sitä voi juhlia vapautuneesti. Myös oksentamatta paidalle.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Unelma elää!

Mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa? Kun pikku-uutisessa kerrotaan autoilijan ajaneen 14-vuotiaan pojan päälle, joukko innokkaita nettikommentaattoreita alkaa väitellä siitä oliko syynä tiehen tehty koroke, pimeys, Espoon kaupungin liikennesuunnittelu vai jalankulkijoiden piittaamattomuus. Tiedän omastakin kokemuksesta, että autoja kuuluu Suomessa väistää vaikka olisi suojatiellä ja etteivät pääkaupunkilaiset usko liikennesääntöihin, mutta en sentään osannut kuvitella, että olisi olemassa niitäkin, jotka eivät usko jalankulkijoihin. Joukossamme on siis autoilijoita, jotka eivät usko toisten ihmisten olemassaoloon.

Ongelmia on havaittu muuallakin maassa. Suomalaiset eivät mielellään juttele toisten suomalaisten kanssa kun ollaan ulkomailla. Tähän johtopäätökseen oli tullut Josi Tikkanen Keskisuomalaisen kolumnissaan ja päättänyt karvaiden kokemusten jälkeen olla vastedes ihan hiljaa suomalaisia kohdatesssaan. Olen huomannut saman. Suomalaiset säikkyvät toisiaan kuin joku olisi paljastanut heidän suurimman salaisuutensa tai aikoisi muuttaa heille asumaan. Vastaanotto, sanoi mitä tahansa, on poikkeuksetta aina negatiivinen. Minäkin jätän suomalaiset rauhaan. Ainoa johtopäätös, jonka tästä voi tehdä on se, että suomalainen voi luottaa kaikkein vähiten toiseen suomalaiseen.

Kirkko on etäännyttänyt kansan itsestään niin tehokkaasti, ettei kukaan enää vuosikymmeniin ole uskonut korkeamman voiman olemassaoloon eikä edes tavan vuoksi kirkossa käymiseen. Jos uskookin, he eivät usko, että siitä kannattaa kertoa julkisesti kenellekään. Minäkin uskon, että jotkut asiat on parempi pitää omana tietonaan kun ei koskaan tiedä keneen voi luottaa. Kun suomalaiset eivät usko Jumalaan, he eivät myöskään usko kreationismiin. Kaiken järjen mukaan silloin pitäisi uskoa sentään evoluutioon, mutta uskomatonta kyllä sekään ei näytä kelpaavan. Evoluutio kun perustuu tieteelliseen näkemykseen.

Tiedemiehet ovat vuosikymmeniä saarnanneet ilmaston muuttumisesta ja siitä mikä sen aiheuttaa. Nykyinen käsitys alkaa olla aika yksimielinen ja uutisointi aiheesta hiukan hätääntynyttä, eikä ihan syyttä. Meille taitaa käydä huonosti ja se on kaiken lisäksi ihan omaa syytä. Nyt on kuitenkin käynyt ilmi, että britit eivät usko ilmastonmuutoksen olevan ihmisten aiheuttama. No, tutkimuksissa saa sellaisia tuloksia kuin tilaaja haluaa ja varmaan ihmisillä on tarkoitettu vain brittejä, mutta hämmentävää onkin se, että suomalaiset tuntuvat olevan samaa mieltä. Vakuudeksi myös kaksi kolmannesta amerikkalaisista ajattelee niin.

Jos ei usko demokratiaan, voi lopettaa äänestämisen. Jos ei usko uutisiin, ei ole pakko lukea niitä. Nyt kun vene uppoaa, kinataan siitä onko tappia ollut lainkaan ja pitäisikö äyskäröidä vai soutaa vai onko tarkoitus sittenkin upota, koska se kuuluu luonnon kiertokulkuun. Päädytään tilanteeseen, jossa kaikki suuttuvat toisilleen eikä kukaan tee asioiden hyväksi mitään. Kun ajautuu henkilökohtaiseen kriisiin, voi aina hakeutua terapiaan. Kun perhe on umpikujassa, mennään perheneuvolaan. Mistä saa apua, kun koko kansakunta on eksynyt eikä kukaan usko mihinkään?

Kyllä suomalaiset silti yhä johonkin uskovat: ainakin lottovoittoon ja urheilumenestykseen. Keskimäärin jokainen suomalainen tärvää lottoamiseen 89 euroa vuodessa. Todennäköisyys, että sillä voittaa pääpotin on 0,0000065%. Voihan se silti osua, hitto, joku kuitenkin voittaa. Se saattaa olla pahimmassa tapauksessa naapuri. Todennäköisyys sille, että maajoukkue voittaa toisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuden tai että Suomi pelaa jalkapallon MM-turnauksessa on luultavasti samaa luokkaa. Mutta hei, unelma elää!

perjantai 4. joulukuuta 2009

Minä ja Muhammed

Paikalliset näkevät merkillisenoloisen, hassusti pukeutuneen, pienisilmäisen, isokorvaisen ja totisen valkoihoisen, joka kuuluu siihen harhaoppiseen uskontokuntaan, jonka tunnetuin profeetta tapettiin naulaamalla ristille ja jossa mitä tahansa saa tehdä, koska heidän oppiensa mukaan kaikki synnit saa kuitenkin lopulta anteeksi. Hän tulee turmeltuneesta ja moraalittomasta lännestä, jossa kukaan ei kunnioita ketään, jossa homot vihitään avioliittoon kirkossa keskellä päivää ja muutkin kummajaiset juoksentelevat vapaina imperialismin ja pornografian keskellä. Hän puhuu lisäksi omituista töksähtelevää kieltä, sävyllä josta ei osaa kukaan päätellä onko hän onnensa kukkuloilla vai murheen murtama – eikä raukka osaa edes alkeellisia ruokailutapoja, kuten sormilla syömistä.

Oletetaan siis, että tavallinen suomalainen tapakristitty luterilainen insinööri muuttaa kaukaiseen maahan asumaan vaikka houkuttelevan työtarjouksen perässä. Käänteisesimerkki on keksitty, en tiedä ajatteleeko kukaan missään noin, mutta näin Suomessa ajatellaan islaminuskoisista. Kuvittelemme mielellämme, että meitä arvostetaan rehellisinä, suoraselkäisinä ja ahkerina skandinaaveina, mutta entä jos toisessa kaukomaassa ei tiedetäkään meistä mitään. Siellä ei olla koskaan kuultu Ahtisaaresta, Litmasesta eikä Nurmesta, ei tunneta Aaltoa, Salosta eikä varsinkaan Valoa. Eikä ketään kiinnosta kuulla meidän länsimaalaisista saavutuksistamme mitään.

“Usein islam vielä rinnastetaan terrorismiin. Tällaisiin puhetapoihin puututaan harvoin. Ei kysytä, minkä suunnan islamista, missä maassa tai yhteisössä milloinkin puhutaan. Esimerkiksi maallistuneista muslimeista puhutaan harvoin”, sanoo sosiologi Salla Tuori. Julkinen väittely maahanmuutosta on muuttunut kärjistyneiksi yleistyksiksi ja hiljaa hyväksytyksi rasistiseksi syljeskelyksi. Minkäänlaisesta sivistyneestä keskustelusta ei näy merkkiäkään edes valtakunnallisten medioiden sivuilla. “Nyt julkisuudessa menee kaikki läpi, jopa väärinkäsitykset ja virheet. Sellainen keskustelu ei tuota mitään hyvää”, Tuori sanoo. Miten tässä näin on käynyt? Samaan aikaan kun vaahdotaan suvaitsevaisuudesta ja tapakulttuurista, ei niistä kummastakaan ole tässä maassa jälkeäkään.

Se suomalainen insinööri, joka muuttaa kaukaiseen maahan on käynyt kirkossa vain juhlapyhinä ja omissa ja sukulaisten häissä eikä ole ajatellut sitä sen enempää. Hän ei pidä itseään uskonnollisena eikä tiedä kristinuskosta juuri muuta kuin koulussa on aikanaan opetettu. Silti häntä leimaavat ensisijaisesti kolme asiaa: kristinusko, valkoihoisuus ja länsimaalaisuus, joista yhdellekään hän ei voi selittämälläkään mitään. Ihan samalla tavalla muslimi voi olla maallistunut, uskonnosta vauhkoontumaton ja tavallista elämää elävä normaali ihminen. Pienistä arkipäiväisistä eroista voi tekemällä tehdä suuria ongelmia, jos oikein kovasti haluaa, mutta siitä kärsivät kaikki.

Jos joku on jaksanut lukea näin pitkälle, minulla ei ole mitään erityistä sympatiaa islamia, kristinuskoa eikä mitään muutakaan uskontokuntaa kohtaan, mutta ei myöskään mitään niitä vastaan. En ymmärrä mistä yksisilmäinen, leimaava, loukkaava ja rasistinen suhtautuminen toisiin kulttuureihin on pesiytynyt Suomeen ja miksi se tunnutaan hyväksyvän nimikkeellä ‘kriittinen suhtautuminen’. Ei se ole kriittistä, se on päin naamaa sylkemistä. Loukkaaminen synnyttää vihaa ja viha jakaa meidät eri leireihin. Ymmärrän hyvin jos moni sosiologi ja tutkija väsyy keskustelemaan aiheesta julkisesti. Avoimen keskustelun lähtökohdathan on jo määritelty: Pakolaiset ovat mustia, mustat ovat muslimeja, muslimit ovat fanaatikkoja, fanaatikot ovat terroristeja ja terroristit ovat vihollisia.

Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä varsinkaan näin musta. Lippuja polttavat ja vihaa leiskuvat fanaatikot eivät asukaan kaukaisten vuorten tuolla puolen vaan täällä meidän keskellämme katkerina kirjoittelemassa öisin ilkeyksiä toisista ihmisistä, kun heidän omassa elämässään ei ole riittävästi ilonaiheita. Nämä pohjolan korskeat urhot kokevat olevansa oikealla, melkein pyhällä asialla 'maassa maan tavalla'-uhollaan ja edustavansa koko kansan tuntemuksia. Jotenkin en silti usko, että niin on. Suurin osa suomalaisista ei ehdi miettiä muiden asioita kovin paljoa, omissakin on tarpeeksi. He eivät ole mitään mieltä asioista, joista eivät tiedä mitään. Me olemme hiljainen kansa ja enemmistö on hyvin hiljaa ja omissa oloissaan. Miksi silti annamme vastenmielisen vähemmistön räyhätä mielin määrin? Tunteeko joku muukin suomalainen olonsa aika kiusaantuneeksi tämän uudenlaisen manifestoidun isänmaallisuuden edessä?

tiistai 1. joulukuuta 2009

Hypokondriarokote

Juttelin naapurin kanssa hiekkalaatikolla sikainfluenssasta. Raskaana oleva vaimo oli jo käynyt ottamassa piikin, pieni poika oli menossa heti seuraavana aamuna. Itselleen naapuri sanoi ottavansa kun saa, valitettavasti hän ei kuulu riskiryhmään ja jää siksi ilman. Varovasti sanoin, että meillä vielä mietitään, onko rokotus ollenkaan tarpeellinen. “Kyllä se kannattaa varmasti ottaa”, naapuri suositteli. Mistäs hän sen muka tietää? Tosiasiassa meillä ei ole aikomustakaan ottaa piikkiä, kaikkein vähiten antaisin sitä omille lapsilleni. Mutta, tällaiseksi hysteria on Suomessa mennyt. Rokotus on kuin uusi uskonto tai aate – eriäviä mielipiteitä ei kaivata.

Ranskassa ylivoimainen enemmistö ei halua rokotusta, jota ei ole testattu eikä todistettu toimivaksi. Viranomaiset eivät nauti kansan varauksetonta luottamusta ja rokotuksia ei ylipäätään pidetä niin järkevinä ja tarpeellisina. Englannissa edes sairaalahenkilökunta ei halua piikkiä. Kaikkialla maailmassa väitellään siitä, mikä rokotteista on vähiten vaarallinen. Suomeen tilattiin vain yhtä lajia, täällä ei nirsoilla. Suomalaiset ovat oivallisia marsuja, koska meillä uskotaan sinisilmäisesti kaikki mitä joku virkamies sanoo. Jos lääkäri käskee, suomalainen nielee vaikka yskänlääkepullonkin. Eikä kyse ole siitä, etteikö vastakkaisia mielipiteitä olisi julkaistu. Niihin ei vain haluta uskoa. Vainotaan niitäkin, jotka vain yrittävät levittää tietoa.

Miksi epäilen virallisen tiedon paikkansapitävyyttä? En usko, että lääkefirmat ajattelevat ihan päällimmäisenä väestön parasta – ne ovat liikeyrityksiä, joiden tehtävä on tuottaa omistajilleen voittoa. Moraalinen vastuu tulee vasta toisena listalla. Enkä usko, että influenssa leviää sattumalta syrjäseuduilla ja armeijassa ja tartuttaa juuri nuoria ja terveimpiä ihmisiä. Sattumalta armeijassa kaikki on kontrollin ja käskyvallan alla. Ja siksi, että päiväkodissa lähes kaikki lapset, jotka ovat ottaneet rokotuksen, ovat sairastuneet. Ruotsissa 80% sairastui rokotteesta. Serkkuni tyttö tuli kipeäksi heti rokotusta seuraavana päivänä ja tauti jatkui viikon. En ole vielä kuullut itse kenestäkään, joka olisi sairastunut sikainfluenssaan ennen piikkiä.

Omituista on myös se, että jos vanhemmat kysyvät koulun opettajilta, onko joku sairastunut, opettajilla ei ole lupaa kertoa. Kuulemma rehtori päättää, mitään yleispäteviä ohjeita ei ole. Onko mitään pelastussuunnitelmaa, jos oikea hätä iskee ja voimmeko luottaa siihen? Tuskin. Kouluissa myös painostetaan ottamaan rokotus kaikille. Niitä, jotka kieltäytyvät kiusataan ja uhkaillaan. Vainoharhaisuus on jo tarttunut kaikkiin. Onneksi pandemiaa ei ole, myytti elää vain iltapäivälehdissä. Pelko on tuottoisa bisnes muillekin kuin lääkefirmoille. Isä totesi tyynesti, että aasialainen oli paljon pahempi, ei tämä ole mikään kunnon tautikaan. Ottakaa iisisti.

Rauni-Leena Luukanen-Kilde taas väittää, että sikainfluenssa on amerikkalaislaboratoriossa kehitetty virus, joka on tahallaan laskettu irti. Tarkoitus on tehdä rahaa, pääpiruna hääräävät Donald Rumsfeld ja muut suurten lääkefirmojen omistajat. He haluavat sairastuttaa mahdollisimman paljon väkeä, aiheuttaa paniikkia ja pandemiahysterian. Lopulta ihmiset pakotetaan ottamaan rokote, josta he sairastuvat. Seuraavassa vaiheessa asennetaan väkisin mikrosiru ihon alle, jolla voidaan muka tarkkailla ihmisten terveydentilaa. Mikrosiru on tietysti raamatun pedon merkki ja sen ottamalla luopuu omasta tahdostaan – sen jälkeen meitä ohjataan kaukosäätimellä kuin robotteja. Näin on ennustettu.

Science fiction-leffassa 12 apinaa Brad Pittin esittämä hullu eläinaktivisti myrkyttää maailman tappavalla viruksella. Tämä on yksi salaliittoteorioista, joita nytkin on esitetty. Yksi pelottavimpia ‘todisteita’ on USA:n armeijan sotilaan video, jossa hän paljastaa suunnitelman pakkorokotuksista. Ne, jotka eivät suostu ottamaan piikkiä viedään keskitysleireille. Kaikki suunnitelmat on muka jo tehty. Toinen väite on, että virus on biologinen ase, jota testataan nyt maailmanlaajuisesti. 12 apinaa oli mielipuolinen ja huikea elokuva vuonna 1995. Jos silloin olisi kerrottu, mitä nyt on tapahtunut sikainfluenssan kanssa, se olisi kuulostanut vähintään yhtä scifiltä.

Lopulta en enää tiedä kumpi on kahjompi: naapuri, joka vie vaimon ja lapset koekaniineiksi vai Rauni-Leena Luukanen-Kilde, joka on tavannut kolmenlaisia avaruusolentoja ja väittää, että kyseessä on maailmanlaajuinen salaliitto. Entä jos hän on oikeassa? Bruce Willisiäkään ei uskonut kukaan, kun hän väitti tulleensa pelastamaan maailman. Tämäkin on ennustettu: ne viisaat, jotka ovat jäljellä näyttävät hulluilta, koska he ovat vähemmistönä. Globaali diagnoosi taitaa olla luulosairaus eli hypokondria. Luulotautinen uskoo sairastavansa tai sairastuvansa, tuntee kipuja ja ahdistusta ja pelkää kuollakseen, vaikka näkyviä oireita ei olekaan eikä mitään todistettavaa pandemiaa. Pelottaa, mutta en silti ota rokotuksia!

sunnuntai 29. marraskuuta 2009

Kuka pelkää valkoista miestä?

Silloin kun suomalaisuudesta puhuu joku, jolla on kokemusta omakohtaisesti muistakin kulttuureista, pitäisi kuunnella tarkkaan ja nöyränä. Sen sijaan suomalaiset inttävät vastaan kuin lapsi hammaslääkärissä. Suomessa on maailmanlaajuisesti tunnettu väkivallan traditio, joka on levinnyt joka maailmankolkkaan uutisina kouluampumisista. Yhtäkkiä se ei pidäkään enää paikkaansa, kun asian sanoo ääneen Finlandia-palkittu kirjailija Tanskan televisiossa. Vastalauseiden vyöry on ollut niin loputon, että on pakko uskoa ongelman olevan todella vakava. Siitä ei saa edes puhua.

Sofi Oksanen on silti juuri oikea henkilö avaamaan keskustelun pelosta, väkivallan uhasta ja luottamuksesta. Kun lukee Puhdistuksen, tietää kyllä miksi. Kirjailija saakin shokeerata ja kärjistää, se kuuluu ammatin tuomiin työsuhde-etuihin. Nyt pitäisi vain osata keskustella. Kommunikaatiotaitojen puute johtaa väkivaltaiseen käytökseen, väittää Oksanen. Ehkä kyse on vielä isommasta asiasta. Miksei Sofi Oksanen pidä Suomesta? Voiko Suomessa tuntea olonsa täysin turvalliseksi? Ehkä suomalaisiin ei voi luottaa. Jos voi, me emme osaa näyttää sitä, emme osaa tehdä kanssaihmisten oloa luottavaiseksi ja turvalliseksi. Tämä on arkojen ja pelokkaiden maa ja se ei aina tunnu turvalliselta.

Harri Saukkomaa kirjoitti aiheesta hienosti Ilta-Sanomissa. “Jokainen suomalainen ja maailman kansalainen vastaa mielipiteistään aivan itse. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, myös suomalaisista miehistä.” Saukkomaa ihmettelee miksei Sofi Oksanen saa anteeksi sitä, että kertoo totuuden. Eikö hänet juuri siksi palkittu Finlandiallakin? Olen ihan samaa mieltä – humalaiselta suomalaiselta turpiin saaminen on ollut lähellä monta kertaa. Mutta kommunikaatiotaidoilla olen selviytynyt ehjin nahoin. “Ja lopulta meillä on oikeus olla eri mieltä Sofi Oksasen kanssa. Tai Tarja Halosen kanssa. Todella pelottavaa, mutta totta”, lopettaa Saukkomaa.

Pelottavaa on myös se neuroottisuus, jolla suhtaudutaan julkiseen kuvaan maastamme ulkomailla. Kansallinen itsetunto kolhiintuu heti. Kommentti ei olisi herättänyt mitään huomiota, jos se olisi lausuttu Suomessa. Tai jos sen olisi sanonut Anna-Leena Härkönen. Kyllä, Sofi Oksasella on täysi vapaus olla pitämättä suomalaisista, suomalaisista miehistä tai miehistä ylipäätään. Jokaisen mielipide on subjektiivinen ja sen saa silti sanoa. Kyllä meidän pitää kestää se, että palkittu kirjailija puhuu meistä ulkomaisessa tv-ohjelmassa (kuinkahan moni sen on nähnyt?), eikä hänen tarvitse hyväksyttää hiusväriään maabrändin kehittämisvaltuuskunnalla. Jos se pelottaa, itsetunto-ongelma on todellinen.

Samalla itsetunnon puuttella ja uhkakuvilla ratsastaa valtakunnan ainoa sanomalehti, kun se julkaisee jutun otsikolla Neljässä helsinkiläiskoulussa jo puolet oppilaista on maahanmuuttajia. Provosoivassa pikkujutussa ei ole mitään uutisarvoa, mutta se synnyttää raivokkaan väittelyn lehden keskustelupalstalla, puolesta ja vastaan. Maahanmuuttoa kritisoivien teksteistä tulee yhtä etova olo kuin lapsena lukemastani Poliisi kertoo -kirjasta, jonka kuvista sain painajaisia loppuiäkseni. Opettajat vastasivat onneksi ripeästi artikkeliin, että ongelmat kouluissa ovat samoja kuin muuallakin ja että usein maahanmuuttajaperheiden lapset käyttäytyvät paremmin kuin suomalaiset, koska kotikasvatus on ollut kurinalaisempaa. En vain tiedä kuunnellaanko heitä yhtään enempää kuin Sofi Oksastakaan, kouluissa tai muuallakaan.

Omalaatuista Suomi-kuvaa on edistänyt myös Harri Saukkomaa, varmasti vilpittömästi hyvässä tarkoituksessa. Hän julkaisee nimittäin lehteä, joka ilmestyi aikaisemmin merkillisellä nimellä WTF. Lyhenne tulee tietysti sanoista Welcome to Finland, kuten jokainen voi arvata. Nimi on sittemmin muutettu, mutta lehti ehti ilmestyä useamman kerran ja saada epäilemättä hilpeän vastaanoton englantia taitavien lukijoiden käsissä. Akronyymi kun kuitenkin tunnetaan yleisesti termin what the fuck lyhenteenä. Nykyinen nimi on tylsä, olisi ehdottomasti kannattanut jatkaa lyhennelinjalla eikä jänistää kesken leikin. Oivallisia vaihtoehtoja olisivat olleet mm. LOL, OMG tai DILLIGAF.

maanantai 23. marraskuuta 2009

Myöhästelyn mestarikurssi

Ensinnäkään en ole koskaan niittänyt kiitosta siitä, että olisin kovin täsmällinen. Tai hyvämuistinen. Usein olen myöhässä ja joskus olen unohtanut missä piti olla ja mihin aikaan. Siksi voisi kuvitella, että romanialainen epätäsmällisyys ja äärimmäisen huoleton suhtautuminen aikaan ja aikatauluihin sopii minulle. Mutta rajansa kaikella. Kun menimme siskoni häihin 40 minuuttia myöhässä, koko suku seisoi kuohuviinilasit kädessä odottamassa meitä. Myöhästely on tullut tutuksi myös muille, koska kukaan ei sanonut asiasta mitään. Mutta oli se silti kiusallista.

Luulin kokeneeni jo kaiken. Nyt olen viettänyt viikonlopun romanialaisseurueessa. Matkaanlähtö tapahtui sujuvasti vain puolentoista tunnin parkkipaikalla odottelun jälkeen kun porukan viimeinen autokunta saapui. Kukaan ei hermostunut odotteluun tai ainakaan näyttänyt sitä. Sama meno jatkui kaksi päivää, mikään ennalta sovituista kellonajoista ei pitänyt. Ensin kuvittelin, että ohjelma on muuttunut ja minulle on unohdettu kertoa, tai että kelloni on väärässä, mutta ei siitä ollut kyse. Aikataulut vain joustivat suuntaan ja toiseen, koska kenelläkään ei tuntunut olevan tarvetta pitää niistä kiinni. Aikakin kului mukavasti, ei siinä ole mitään moittimista.

Sitä en vain ollut koskaan tullut ajatelleeksi, ennen tätä viikonloppua, että epätäsmällisyyskin voisi olla paitsi maan tapa myös kansallinen ylpeyden aihe. Se onkin niinpäin, että romanialaisittain on noloa olla ajoissa paikalla. Myöhästely on jotain josta pidetään kynsin hampain kiinni – kaikesta ei sentään voi luopua vieraassakaan maassa. Romaniassa myöhästytään rutiininomaisesti tunnista jopa kolmeen, eikä kukaan edes kiinnitä siihen huomiota. Suomessa kutsu olisi taatusti viimeinen. Ymmärrän kyllä, että me pidämme täsmällisyyttä ylpeyden aiheena, vaikka muut sille naureskelevatkin. Suomalaisten mielestä se on luotettavuutta. Onneksi edes saksalaiset ovat vielä luotettavampia.

Olen tietysti ehtinyt tottua joustamaan kellonajoista muissa maissa, enkä ole siitä häiriintynyt, mutta nyt ollaan Suomessa. Täällä kuuluu pitää kiinni sovitusta ajasta. Jos suomalaiset kertovat tulevansa kolmelta kylään, he ovat oven takana korkeintaan kolme minuuttia yli kolmen. Jos paikalle saavutaan etuajassa, odotetaan autossa, että kello lyö tasan kolme. Alussa se nauratti, mutta nyt olemme jo tottuneet kello kaulassa saapuviin vieraisiin. Varttitunninhan täällä saa myöhästyä, sen jälkeen joutuu jo antamaan selityksiä. Puoli tuntia ilman ennakkovaroitusta on ehdottomasti loukkaavaa.

Myöhästely voi tosin olla myös tyyliseikka, oman arvon korostamista. Mitä suurempi tähti, sitä pitempi odotusaika. Olisiko edes kovin katu-uskottavaa, jos Oasis nousisi lavalle täsmälleen siihen kellonaikaan kun keikkajärjestäjä on ilmoittanut? En tiedä enää, onko myöhästely noloa vai sittenkin coolia. Itse asiassa kaikkein parasta on se, kun saapuu johonkin vahingossa tuntia liian aikaisin. Silloin saa ylimääräistä joutoaikaa ihan ilmaiseksi. Jos on kamera tai kirja mukana, sitä ei voita mikään.

maanantai 16. marraskuuta 2009

Pöydän alla

Ensimmäisen kerran join itseni humalaan Ouzo-pullosta, jonka toin itse Kreikasta 14-vuotiaana. Ei minulle tullut mieleen, että se olisi ollut jotenkin luvatonta. Myöhemmin kyllä ymmärsin, että vanhemmilla ei olisi ollut kovin mukavaa jos laukkuni olisi tutkittu tullissa. Muistan oikein hyvin senkin, miten ostin pullon paikallisesta kulmakaupasta, eikä kukaan katsonut kahdesti. Oli se hieno hetki. Aloitin siis urani anisviinalla. Myöhemmin juotiin keskiolutta, se oli silloin Lahden Sinistä. 16-vuotiaana pääsin jo sujuvasti baareihin. Kun joku saatiin hakemaan Alkosta, juotiin juhlallisemmin lonkeroa tai Magyaria.

Kun lukiossa tuli vastaan täysi-ikäisyyden komea raja, alkoi rommikausi. Humalat muuttuivat kovemmiksi samoin kuin juomat. Baltic-rommi Coca-Colalla oli lyömätön yhdistelmä niin kauan kuin sitä jaksoi. Opiskeluaikana taas juotiin mitä tahansa, halvimmista viineistä kotipolttoisiin tai jopa kiljuun. Ei niistä hyvä olo tullut, mutta jotenkin se kuului asiaan. Yritin jopa tehdä itse riisiviiniä, mutta se oli niin karmivan hajuista, ettei sitä voinut juottaa edes kavereille. Hinta oli kuitenkin valttia. Janoisimmat ja vähävaraisimmat (joihin en koskaan liittynyt) joivat myös Robin Hoodeja. Jos joku ei tiedä, se tarkoittaa cocktailia, joka kootaan pöytiin jääneistä tuopeista omaan lasiin.

Alkoholin kokonaiskulutus henkeä kohti on Suomessa keskimäärin 12,5 litraa vuodessa. Määrä tuntuu käsittämättömältä. Meillä sama vodkapullo on säilynyt kaapissa kohta kaksi vuotta. Viinipullo sentään välillä avataan, mutta muuten oma kulutus on säälittävää. Kukaan vieraistakaan ei suostu juomaan mitään ellei kylässä ole romanialaisia, joiden mielestä on epäkohteliasta olla juomatta lasillinen kirkasta. Jos suomalaisille laittaa snapsilasin käteen keskellä päivää, se tuntuu yhtä pöljältä kuin alkaisi laulaa joululauluja kesäkuussa.

Miksi kaikki nämä tunnustukset? Olen tunnollisesti harjoittanut suomalaista juomakulttuuria perinteitä kunnioittaen – siis ollakseni humalassa. Toiset jatkavat samaa koko ikänsä, minä muutin ulkomaille. Ymmärsin, että ongelmia on kaksi. Suomalaiseen perinteeseen ei kuulu ruoka, se on kai ollut ravintolassa liian kallista ja jos on pitänyt valita, mieluummin juodaan. Olisi paljon terveellisempää syödä samalla, niin venäläisetkin tekevät; eihän vodkaa muuten voi juoda. Toinen ongelma on se, ettei humalatilaa koskaan tarvitse hävetä. Kaikki mikä on tehty kännissä on hauskaa ja annetaan anteeksi. Tämä on meidän omaa primitiivistä kulttuuriperintöämme, sivistymätöntä metsäläismeininkiä, jota ei sovi harjoittaa missään olosuhteissa muissa maissa.

Kun muutin takaisin, ymmärsin, ettei yksi sukupolvikaan muuta vielä mitään. Suurin osa suomalaisista juo humaltuakseen, eikä näe siinä mitään hölmöä. Juomakulttuuri periytyy. Jos viina on ilmaista, sitä nuollaan vaikka lattialta. Jos taas siitä on maksettu, sitä ei tarjota muille. Tämä on se roolimalli, joka Suomessa opitaan ja muita juomatapoja oppii vain muuttamalla pois. Mitään vastaavaa ei koskaan näe niissä maissa, joissa alkoholi on puoli-ilmaista eikä se ole ikinä ollut kortilla. Jos alkoholivero poistettaisiin, vuoden tai kaksi suomalaiset joisivat hurmoksessa viinaa kurkku karheana. Sitten halvan alkoholin viehätys ehkä katoaisi ja voisimme alkaa opetella sivistyneitä pöytätapoja. Ymmärrän hyvin miksei tätä reseptiä ole aikomustakaan kokeilla: kukaan ei kestä katsella sitä vuoden kestävää vappukarnevaalia ja toiseksi nykyinen malli on valtiolle paljon tuottoisampi.

perjantai 13. marraskuuta 2009

Säilykematkailua

Kun lama ja nuukailutalous syö lomabudjetin kokonaan ja tulevaisuus on epävarma, jää jäljelle vain vaihtoehtoisia ja luovia tapoja nähdä maailmaa. Ahkerasti liikkumaan tottuneille se on kova pala. Siskoni kertoi, että heillä harjoitellaan lapsikatraan kanssa jo tulevia, hienoja lomamatkoja varten, vaikka matkojen ajankohtaa ei vielä kukaan tiedä. Valmistautuminen tapahtuu kuivaharjoitteluna siten, että syödään kyseisen maan ruokia. Edullisimmin tämä tapahtuu ostamalla säilykkeitä. Taustalle voi laittaa kyseisen maan musiikkia ja kas – ollaan matkalla Kreikassa. Tätä päätimme kutsua säilykematkailuksi.

Tavallisessakin ruokakaupassa on paljon edullisia matkavaihtoehtoja tarjolla. Lidlistä saa kausiluontoisesti hyviä pakettitarjouksia, kuten juuri nyt bambuversoja 0,99 ja Beijing Soup 1,49 tai katkarapusipsit 1,29. Viime viikolla matkailtiin Kreikassa viininlehtikääryleillä ja halvalla. Halvalla sai siis myös kaakaohalvaa. Jos haluaa nähdä eksoottisempia kohteita, voi hankkia aasialaisesta kaupasta kaukomatkan mung-papuja 1,40, halo halo-sekoitusta 2 eurolla ja kuivattua kissakalaa 1,80.

Säilykematkailussa on paljon muitakin etuja kuin halpa hinta. Ei tarvitse pakata tavaroita, ei kantaa laukkuja, ei ottaa vakuutuksia eikä rokottaa ketään. Ei tarvitse odottaa lentokentällä myöhästyneitä lentoja, ei kiskoa vyötä irti metallinpaljastimen takia eikä vahtia passia. Taksit eivät kuseta ja yöt voi nukkua ‘kuin kotona’. Jos haluaa lisätä matkan jännitystä voi tietysti ostaa säilykkeitä, jotka ovat ohittaneet parasta ennen päivämäärän ja tai ovat riittävän lähellä sitä. Pienellä odotuksella maaginen raja rikkoutuu. Todennäköisesti mitään quick step-vatsatautia eli oikeaa kaukomatkan tunnelmaa ei saa hankittua vaikka purkki olisikin vähän vanha, mutta ainahan kannattaa yrittää.

Jotkut tosin matkustavat yhä oikeastikin. Tapasin äskettäin vanhan herran, joka kertoi Kuuban matkoistaan. Hänellä oli vanha Karibian alueen kartta, johon oli ympyröity kaikki ne paikat, joissa herra oli matkustanut. Ympyröitä oli aika paljon. Kysyin oliko hän kenties reissannut muutenkin paljon maailmalla. 196 maata – eli kaikki, tämä herra vastasi. Luulin tavanneeni jo ihmisiä, jotka ovat matkustaneet paljon, mutta tämä on uskomatonta. Kaiken lisäksi hän kertoi täyttäneensä jo kahdeksankymmentä, mutta oli silti lähdössä taas kaukoitään. Matkan suunnitteluun hän sanoi kuluvan nykyään enemmän aikaa kuin ennen, muuten matkailu on yhtä mukavaa kuin on aina ollut.

Finnish Global Explorer’s Clubin jäseneksi voi hakea, jos on käynyt 70 maassa. Sekin kuulostaa vakuuttavalta. Vastaava kansainvälinen klubi vaatii muistaakseni 100 maata. Oma 47 ‘maapistettä’, tuntuu yhtäkkiä kovin vaatimattomalta. Eihän se katakaan kuin vajaan nejänneksen maapallosta. Täytyy elää pitkä ja onnekas elämä, että ehtii kiertää pelkästään kaikki Afrikan valtiot. Maapisteiden keräily on muutenkin ongelmallinen harrastus. Kun ikää tulee ja on jo nähnyt muutamia mantereita, alkaa väistämättä ajatella määrän sijaan laatua, kuten muissakin elämän osa-alueissa. Jossain vaiheessa ei enää tunnu tuskalliselta edes mennä samaan paikkaan toista kertaa. Sitä jopa odottaa.

Mutta sitä oikeaa Thaimaan matkaa odotellessa aion avata Twin Elephants -purkin, jossa on mangoviipaleita kevyessä siirapissa. Se maksoi 1,20.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Osumatarkkuutta!

Tähänastisen laman syvin notkahdus on nyt koettu. Mainostoimistossa ruopataan pohjamutia silloin kun viikkopalaverin pääaiheena on toimiston vessojen siisteys. Tai siivottomuus, jos tarkkoja ollaan ja nythän ollaan tarkkoja. Suuressa neuvotteluhuoneessa on historiallinen tunnelma kun toimitusjohtaja peräänkuuluttaa työntekijöiltä parempaa osumatarkkuutta. Sinänsä kommentti on osuva symbolisestikin – on kyse tekemisen laadusta. Tässä on sisäisen laatukampanjan aineksia. Laman aikanakin asenteen pitäisi olla sellainen, että se mikä tehdään, tehdään hyvin, osutaan maaliin. Samaa neuvoa voisi tarjota projektinjohdolle asiakkaiden mielihalujen tulkinnassa, mutta kukaan ei enää halua kommentoida.

Tällaista aikaa me elämme, ei sanota vastaan. Kaikki vain nyökyttelevät kilpaa ja hokevat joojoota. Kun henkilöstöä on kyykytetty palkanalennuksilla, lomautuksilla ja irtisanomisen pelolla, mikä tahansa käy. Meitä saa kusettaa käytävän vessassa tai vaikka takapihalla. Kukaan ei kyseenalaista mitään. Ei edes sitä, että saniteettitilojen kurja kunto kuitenkin johtuu vuosia jatkuneesta säästämisestä ja siivoojien puuttumisesta – epämiellyttävän näkyvin tuloksin. Palaverin jälkeen kuulin vielä muut tapahtumaketjun käänteet. Tarina on traagisempi kuin uskoinkaan. Tuotanto-AD oli perjantaina vetänyt kumihaskat käteensä ja pessyt vessat. Siivoojia ei tarvitse palkata.

Tämä on varmasti sitä alalla kovasti hypetettyä ketteryyttä. Joustamme kontallamme vessan lattialla, jos työnantaja niin haluaa. Hesarin pääkirjoituksessa puhuttiin eilen rakentavasti työilmapiirin merkityksestä. Ei siitä toki ole enää kyse: laman aikana eniten kolhituilla aloilla töissä viihtyvät kaikki ne, joilla on paikka johon voi aamulla mennä. Ilmapiiristä viis, kunhan on työpaikka. Eräs kaveri määritteli filosofisen askeettisesti onnellisuutensa avaintekijät aloittaessaan aikoinaan mainosalalla: on hienoa, kun on joku paikka, johon voi aamulla mennä, saa puuhailla kaikkea kivaa ja siitä vielä maksetaankin. Juuri enempää ei kannatakaan haluta.

Koko mainosala on samassa liemessä. Olemme koiran hännänpää, ensimmäinen ja viimeinen joka laskee ja nousee. Mutta hätä ei johdu vain siitä, että asiakkaat lykkäävät markkinoinnin toimenpiteitään ensi vuoden puolelle tai hamaan tulevaisuuteen ja myyntikate laahaa sohjossa. Enää ei pärjätäkään tekemällä vain niin kuin ennenkin. Kun lama on ohi, ei todellakaan palata vuoteen 2007 kun kaikki oli hyvin ja luultiin, että nousukausi jatkuu ikuisesti. Mainonnan lait ovat muuttuneet. Jotkut niistä asioista, jotka ovat olleet kalliita, ovatkin yhtäkkiä ilmaisia ja toiset taas täysin tarpeettomia. On pakko ajatella eri tavalla.

Sama ongelma on edessä koko maan mittakaavassa, koska ne tehtaat ja yritykset, jotka ovat siirtyneet halvemman työvoiman maihin tai joutuneet lopettamaan kannattamattomina, eivät ole tulossa takaisin. Koko maa on hinnoiteltu ulos kansainvälisestä kilpailusta. Työpaikat eivät tule takaisin, on keksittävä jotain muuta. Kauppalehdessä oli pieni kommentti siitä, miten ruoan hinta vaikuttaa koko talouteen. Kun elämisen kustannukset ja verot nousevat, vaaditaan lisää liksaa ja henkilöstökustannukset kasvavat. Kierre on jatkunut liian kauan. Lopulta yritys muuttuu kannattamattomaksi, kun asiakkailla ei ole varaa maksaa niitä hintoja, joihin nykyisillä kustannuksilla on päädytty. Cul de sac.

Vessadraaman lopputulemana syntyi uusi strategia, joka on seuraavanlainen: yksi vessoista on varattu vain asiakkaille ja daameille. Epäsiisteys taas on henkilökunnan miesten syytä. Positiivista asiassa on se, että johdolla on selkeä näkemys siitä, miten asiassa toimitaan ja kuka on vastuussa. Jos asiakkaiden kanssa olisi toimittu yhtä määrätietoisesti, tehokkaasti ja päättäväisesti, toimiston tuloskin saattaisi vielä olla plussan puolella. Ratkaisu on oikea myös siinä mielessä, että uudella järjestelyllä asiakkaiden wc todennäköisesti pysyy paljon siistimpänä – asiakkaita kun käy enää niin vähän.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Kotimaahanmuuttaja

Olen muuttanut vieraaseen maahan. Kaikki muut tosin luulevat, että olen muuttanut takaisin kotimaahani, siis kotiin. Minä koen itseni Suomessa maahanmuuttajaksi, vaikka termi yleisesti ymmärretään ihan toisin. Olen siis kenties kotimaahanmuuttaja, vaikka en pidäkään erityisesti siitä koti-alkuliitteestä. Eihän voi vielä muuttaessaan maahan tietää tuleeko siitä joskus koti vai ei. Koti ei ole paikka vaan olotila. Kotona pitää viihtyä.

“En tunnista itsekseni sitä tyyppiä, joka puhuu ja esiintyy nimelläni”, kirjoittaa Umayya Abu-Hanna kirjassaan Sinut. Häntä vaivaavat erityisesti kaksi asiaa: itsensä ilmaisemisen vaikeus vieraalla kielellä ja suomalaisuuden ja muiden määrittely vastakkainasettelulla me ja muut. “Julkisuudessa toistetaan myyttiä homogeenisesta suomalaisuudesta.” Vuosikymmenien asumisen jälkeenkin Abu-Hanna on Suomessa ulkomaalainen, ei suomalainen. Hänen identiteettinsä pyritään siis määrittelemään muiden näkökulmasta. Kuitenkin Abu-Hanna puhuu ja kirjoittaa suomea, myös hyviä kirjoja.

Minä olen ulkonäöltäni suomalainen, mutta sisältä salaa jotain muuta. On varmaan vaikeaa olla erinäköinen ja aina tietoinen siitä, että ihmiset kiinnittävät huomiota juuri ulkonäköön. On myös vaikeaa olla samannäköinen ja elää sen tiedon kanssa, että kaikki luulevat minun olevan samanlainen kuin muut samannäköiset. Olisi helpompaa olla erinäköinen, koska se antaisi vapauden käyttäytyä omituisesti, kuulua reilusti vähemmistöön. Nyt kun samannäköiset suomalaiset mykkinä tönivät ja tallovat varpaille pyhäinpäivänaaton ruuhkassa ruokakaupassa, eikä kukaan, ei yksikään heistä sano anteeksi tai edes oho, en koe olevani kotimaassani.

En hyväksy sitä, että joku ottaa oikeudekseen määritellä mitä on suomalaisuus kysymättä kaikkien mielipidettä, kuten maahanmuuttokeskustelussa tehdään. Jos sorvattaisiin ‘suomalaisuuden’ työehtosopimusta, yhteisesti hyväksyttyä määritelmää ei varmaan koskaan löytyisi. Minusta identiteetti on ennen kaikkea kielessä. Kaikki muut tavat ja opitut tottumukset voi muuttaa halutessaan, mutta äidinkieltään ei voi. Ja jos luopuu omasta kielestään, luopuu jossain määrin identiteetistään ja se aiheuttaa sisäisen konfliktin. Myös kielivähemmistöön joutuminen on ongelmallinen asia. Neil Hardwick on sanonut, että osasyy hänen masennukseensa oli ulkomaalaisuuden kokemus Suomessa. Täällä on erityisen raskasta olla millään tavalla erilainen.

Mistä on kyse kun vieraaseen maahan on vaikea sopeutua? Kun puhutaan maahanmuuttajien ongelmista väitetään usein, että konflikti on ulkomaalaisten ja kantaväestön välinen. Suurempi turhautumisen aiheuttaja on kuitenkin sisäinen ristiriita oman identiteetin pirstoutuessa uusiksi paloiksi. Jo siinäkin on tarpeeksi kriisin aineksia, kun vanha kotimaa ei tunnu enää kotimaalta, eikä uusi siltä, että siitä tulisi kotimaa. Siirtolaisten ongelmat pelkistetään otsikon mittaisiin määrittelyihin. Ovatko suomalaiset näin yksinkertaisia? Kun puhutaan maahanmuuttajista, tarkoitetaan pakolaisia. Kun puhutaan pakolaisista, tarkoitetaan somaleja. Kun puhutaan somaleista, ajatellaan kiihkoislamilaisia. Kun puhutaan islamista, ajatellaan terroristeja. Kun puhutaan konflikteista, syytetään kulttuurieroja. Ei se nyt ihan niin mene.

Huumori auttaa, sanoo Umayya. Suomalaiset haluavat, että siirtolaiset ovat iloisia, nöyriä ja kohteliaita, hymyilevät kuin jakoavain kaikille moppi tai pizza kädessä. Maahanmuuttajat saavat olla ahkeria, hauskoja, iloisia, tanssia ja laulaa, koska se huvittaa juroja suomalaisia. Eikö suomalaisilta saa vaatia enää mitään, ei edes alkeellista kykyä ottaa huomioon toisia ihmisiä? Miten kauan viitsii hymyillä jos kukaan ei vastaa...

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Edistyksellinen byrokratia

Suomalainen yhteiskuntajärjestelmä perustuu byrokratiaan. Tuttava siirtyi joku aika sitten hektisestä liike-elämästä veroviraston palvelukseen. Sai kuulemma stressittömän työn valtion leivissä. Verovirasto työllistää itsensä oman kokemukseni mukaan mm. näin: verot lasketaan ensin väärin. Sitten odotetaan huomaako asiakas. Jos ei huomaa, verovirasto ‘huomaa’ itse ja lähettää kirjeen, jossa kerrotaan virheestä, sen korjaamisesta ja mahdollisuudesta valittaa. Toimenpiteistä tiedotetaan välillä kirjeitse. Kirjeenvaihtoon kuluu helposti puoli vuotta. Virkailijoilla on mukavasti puuhaa.

Tiia Tuominen kertoi Hesarin mielipidekirjoituksessa Suomeen muutosta ulkomaalaisen miehensä kanssa. Kokemuksiin nähden kirjoitus oli sopuisa, asiallinen ja kiltti. Meilläkin on hauskoja kokemuksia työvoimatoimistosta. Vaimoni hakeutui asiakkaaksi, tai yritti, viime keväänä. Ajatus oli hakea suomen kielen tehokurssille, joka auttaisi työelämään pääsemisessä. Virhe oli kertoa kahdeksan vuoden takaisista yliopisto-opinnoista. Keskustelu päättyi siihen. Virkailija vaati todistuksen siitä, ettei vaimoni ole enää kirjoilla yliopistossaan. Hän yritti selittää, ettei sen hankkiminen ole ehkä enää ihan yksinkertaista. Säännöstä ei kuitenkaan joustettu. Tosin annettiin ymmärtää, että kirjallisen todistuksen muotoa ei ole tarkalleen määrätty.

Niinpä vaimoni täti kävi sopivien lahjusten kanssa paikan päällä voitelemassa yliopiston kanslistia. Joissakin EU-maissa tämä on edelleen ainoa tapa hoitaa asioita. Muutaman kuukauden kuluttua todistus saapui postissa. Siinä vaiheessa siitä tosin ei ollut enää iloa meille. Yhdellekään kurssille ei nimittäin ollut paikkoja. Ilmoitukset olivat kaikki samanhenkisiä: valitettavasti ette tullut valituksi, opiskelupaikkoja oli 18, hakijoita 254. Pohdimme montako vuotta kursseille päässeet olivat olleet jonossa. Työvoimaneuvojan tapaamiseen vaimoni jonotti yhä. Peruimme myös lapselle jo luvatun tarhapaikan, vaimoni jatkoi kotona oloa ja päätimme keksiä jotain muuta. Mutta mitä?

Olemme yrittäneet kuumeisesti löytää keinoja välttää asioimista työvoimatoimiston kanssa. Tukia emme tarvitse emmekä saisi. Työnhakuun sieltä ei saa mitään apua, sen tietää jokainen aikuinen suomalainen, mutta lähes kaikille kursseille pääseminen on muuten mahdottomuus. Suomalaiseen yhteiskuntaan integroituminen on tehty niin vaikeaksi kuin sen voi inhimillisesti tehdä. En kysy miksi näin on. Kysyn, miksi annetaan ymmärtää, että järjestelmän tarkoitus on auttaa myös maahanmuuttajia, kun se tekee juuri päinvastoin? Miksi tällaista järjestelmää ylläpidetään minun verovaroillani? Paljonko se meille maksaa? Kuuluisa kotouttaminen tarkoittaa sitä, että pakotetaan olemaan kotona. Odottamaan kun papereita siirrellään pinosta toiseen. Irlannissa mentiin vain töihin tai kouluun, eikä kukaan kysellyt mitään kaavakkeita.

Lohduton byrokratia tekee Suomesta hitaan, toimimattoman ja kalliin maan asua. Ei veroilmoituksen täyttämiseenkään ole mitään järkevää syytä. Sillä tuetaan veroviraston ja postin toimintaa. Saman asian voisi hoitaa ilman turhia bailatinoaskeleita, mutta se tarkoittaisi sitä, että tuhansia valtion palkollisia, tuttavani mukaan lukien, joutuisi toimettomaksi. Maallikkojärjelläkin ymmärtää, että veroviranomaiset tietävät muutenkin paljonko kukin tienaa ja maksaa veroja. Maallikkojärki ei vain Suomessa auta. Valtion byrokratian ylläpitämiseksi monikerroksinen ja -virastoinen päällekkäisjärjestelmä on rakennettu niin suurella vaivalla niin mutkikkaaksi, että se ei varmasti näyttäisi tarpeettomalta. Piirileikin idea on, että työvoimatoimisto, verovirasto ja kansaneläkelaitos muiden muassa työllistävät toinen toisensa.

Me hukumme kaikki tähän tehottomuuteen. Englannin kielessä on hyvä termi ‘to knock down’, joka tarkoittaa mm. rakennuksen purkamista. Se ikään kuin tönäistään nurin. Se olisi ainoa korjausliike, mikä valtion virastoja auttaisi Suomessa. Systeemi on mätä ja tuskinpa sitä korjataan. Olen henkisesti valmistautunut ajatukseen, ettei vaimoni saa koskaan Suomesta mielekästä, koulutustaan vastaavaa työtä. Tarvitaan liian paljon tuuria ja hyvä suhteita. Voi myös olla, että muutamme siksi pois jos kärsivällisyys ei enää riitä täällä olemiseen. Olemme onnekkaita siksi, että voimme kuitenkin valita. Miltä Suomi mahtaa tuntua niistä, joilla ei ole mitään muuta maata johon voi mennä?

Tiia Tuominen on tehnyt oikean johtopäätöksen siitä, että naimisiinmeno nopeuttaa hiukan byrokratiaa alkuvaiheessa, niin Suomessa kuin missä tahansa maassa. Ei se kuitenkaan johda yhtään erilaiseen lopputulokseen.

torstai 22. lokakuuta 2009

Kyläämisen taito

Lapset leikkivät meillä sellaista, että mennään keittiön astiakaapin alahyllylle istumaan. Kaapissa ollaan autossa ja sitten ajetaan johonkin kyläämään, useimmiten mummun ja paapan luokse. Huippua on siis se, kun mennään johonkin kylään tai joku tulee meille. Siitä vain on Suomessa asuessa tullut jotenkin mystisen harvinaista. Meillä ei käy juuri kukaan kylässä, eikä meitä kutsuta mihinkään. Sosiaalinen elämä on ihan liian hiljaista. Miksi tässä on käynyt näin?

Ensin ajattelimme, että olemme varmaan tehneet jotakin väärin kun kukaan ei kutsunut kylään. Mitä se voisi olla? Onko meistä tullut erilaisia? Kun emme keksineet mitään virhettä tai kömmähdystä, ajattelimme vain että emme ole riittävän selvästi ilmaisseet haluamme ystävystyä ja kyläillä. Jonkun täytyy tehdä aloite. Kutsuimme siis ihmisiä meille, perhekunnittain ja isollakin joukolla. Sitten odotimme innolla kutsuja vastavierailulle, jotta pääsisimme kyläilemään. Odotimme ja odotimme. Kutsuja ei koskaan tullut. Jotkut sukulaiset tosin pahoittelivat tunnontuskissaan joulun alla sitä, että aika on mennyt niin nopeasti ja eipä olla teitäkään ehditty kutsua kylään. Voi voi kun olisi kiva nähdä. Niinpä niin ja vuodesta toiseen.

Suomalaiset eivät tiedä miten pitäisi käyttäytyä. Ennen osattiin kyläillä. Oli velvollisuus kutsua vastavierailulle. Osattiin jutella, tarjota kahvia ja leivonnaisia, jopa ruokaakin. Maalla mentiin, näin olen kuullut, ihan ilmoittamatta kyläreissulle. Muistan omasta lapsuudestani miten isän vanhemmat aina toruivat, että eihän vierailusta tarvitse erikseen ilmoitella. Senkun tulette vaan, ollaan kotona. Nykyään ilmoittamatta kylään tunkeminen on epäsopivaa. Ei ole varalla tarjottavaa, kodit eivät ole vierailukunnossa ja yllätysvisiitti vaivaannuttaisi kaikkia. Emme tietysti ole yrittäneet kyläillä näin – eihän kukaan avaisi oveakaan. Muutaman kerran olemme kutsuneet itse itsemme jonkun luokse, jollakin kohteliaalla verukkeella, mutta sekään ei ole johtanut mihinkään.

Naapureitakin yritimme. Samassa rapussa asuu mukava lapsiperhe, jota tapaamme pihalla ja ohikulkiessa joka päivä. Heille syntyi vastikään vauva, joten ostimme pienen lahjan ja suklaarasian. Ovella onnellinen äiti ilahtui, mies ei ollut juuri silloin kotona ja vauva nukkui. Kyllä minä odotin, että kiitokseksi meidät kutsuttaisiin sentään kahville, parempana ajankohtana luonnollisesti. Ilmeisesti ei ajatella että olisi epäkohteliasta olla kutsumatta, koska mitään ei tapahtunut. Ehkä vain vanhukset osaavat Suomessa yhä iloita vieraista ja olla jotenkin luontevia.

Lasten takia on hienoa käydä Romaniassa. Isoäidillä on naapureiden kanssa niin läheiset välit, että ovetkin ovat samassa kerroksessa aina auki. Kuka tahansa voi piipahtaa koputtamatta kylään. Ja joku tuleekin joka päivä. On ihan selvää, koska on sopivaa jäädä istumaan ja juttelemaan ja koska taas ei ole. Harvinaisemmille vieraille tarjotaan syötävää, miehille lasillinen kirkasta, naapureille vähintään kahvia. Kyläilyn etiketti ja vieraiden vastaanottamisen ja vierailun taito ei ole päässyt katoamaan kuten Suomessa ja kanssakäyminen on luontevaa ja välitöntä. Ihan niin kuin sen pitäisi olla. Sääli, että meillä on käynyt näin.

Romaniassa sukulaisten tapaaminen on myös raskas rituaali. Kun mennään kylään, siinä vierähtää yleensä koko päivä. Enimmäkseen istutaan pöydässä ja syödään ruokalaji toisensa perään. Isäntien aika on pyhitetty kokonaan vieraille, muuta tekemistä ei saa olla. Vieraista pidetään huolta, viihdytetään ja nauratetaan, kestitään parhailla herkuilla niin kauan, että kukaan ei saa alas enää muruakaan. Avataan parhaat likööripullot, jotka ovat odottaneet juuri tätä tilaisuutta. Ne avataan aina vaikka kaikki kieltäytyisivätkin juomasta, koska olisi epäkunnioittavaa vieraita kohtaan olla avaamatta. Sitten ne juodaan, koska olisi epäkunnioittavaa isäntiä kohtaan olla juomatta.

Edes joku alkeellinen kyläilyperinne olisi mukava Suomessakin, elämä tuntuisi normaalimmalta. Sukulaisilta en enää odota kutsuja. Ehkä syynä on vain pihiys. Muut tuttavat kai kokevat kokkaamisen tai siivoamisen tai vieraat yleensä stressaaviksi. Ulkomaalaiset tututkin ovat suomalaistuneet liikaa. Uskon silti, että kaikki kaipaavat sosiaalista kanssakäymistä. Sitä ei vain osata. Emme mekään jaksa kestitä loputtomiin, se on liian yksisuuntaista ystävyyttä. Meillä on kohteliaat, iloiset ja hurmaavat lapset. Tuomme tuliaisia, emme viivy liian kauan, juttelemme mukavia. Kutsuja otetaan vastaan.

keskiviikko 21. lokakuuta 2009

Mäntysyöpä ja herakles

Suomen kieli on vaikea. Niin kaikki väittävät. Toisaalta ei se ole sen mahdottomampi oppia kuin mikään muukaan kieli, jos riittävän kovasti haluaa. Voi jopa ajatella, että suomen kieli on helpompi kuin moni muu. Meiltä puuttuvat sentään maskuliini ja feminiini, artikkelit, prepositiot ja monet kohteliaisuudet. Ääkkösten oppiminen on elintärkeää tai voi syntyä kohtalokkaita väärinkäsityksiä. Arkisista asioista tulee niinkin pelottavia kuin mäntysyöpä tai omituisia kuten joulukauha. Kaksoiskonsonantit ovat toinen tuskan aiheuttaja. Mato ei ole matto, eikä tuli ole tulli.

Suomi on niin vaikea kieli, ettei sitä osata edes opettaa. Kun muutimme tänne, vaimoni aloitti yliopistolta. Kielikurssin alkajaisiksi jaettiin moniste, joka kertoi Tarja Halosesta ja hänen kissoistaan. Teksti oli kirjoitettu puhekielellä ilman possessiivipäätteitä tyyliin hänen kissat eli ei kovin älykästä suomea. Entisajan Romaniassakin koulupäivät alkoivat kansallislaululla ja jokaisen koulukirjan etulehdellä oli presidentin kuva. Vaimo tuli kotiin päätään pyöritellen. “Teilläkin on suuruudenhullu diktaattori.” Ennakkoluuloja vahvisti sekin, ettei monistetta millään tavalla käsitelty, se vain jaettiin ikäänkuin pakollisena rituaalina.

Yliopiston jälkeen tuli työväenopiston vuoro. Keskusteluryhmässä ulkomaalaiset puhuivat keskenään, eikä kukaan oppinut mitään. Opettaja oli vähän väliä sairaana. Vaimo kyllästyi. “Mitä hyötyä on osata suomea kun kukaan ei koskaan kysy mitään.” Työvoimatoimiston kursseille oli loputtoman pitkä jono. Suomi vaihtui bailatinoon. Yksi ongelma oppimisen kanssa on, ettei kieltä ole pakko harjoitella. Toinen on se, että vaikka ymmärtäisi mitä Helsingissä puhutaan, ei Joensuussa tai Turussa enää pärjääkään. Sitten suomea ei saisi puhua erilaisella aksentilla. Tätä ei julkisesti haluta myöntää, mutta kaikki tietävät, että työhaastattelu peruuntuu heti kun hakijalla on erilainen nimi tai aksentti. Ei joka paikassa, mutta kiusallisen usein kuitenkin.

Olen itse opetellut kaksi vierasta kieltä omin päin. Espanjaa opin kun loikkasin ummikkona Meksikoon puoleksi vuodeksi. Ensimmäisen parturikäynnin jälkeen muistin varmasti mitä tarkoittaa corto (lyhyt). Sitten ostin sanakirjan ja aloin asetella niitä peräkkäin. Tutkinnot suoritin baareissa ja biljardisaleilla. Romaniaa opettelin katsomalla mustavalkoisesta televisiosta uutisia ja jalkapalloa. Töissä testasin edellisiltana tv:stä oppimiani sanoja ja tiputtelin sekaan poliitikkojen ja pelaajien nimiä. Opin nopeasti erottamaan naurettiinko siksi, että ei ymmärretty mitä sanoin vai siksi, että ymmärrettiin.

Omista kokemuksista syntyi ns. kolmen kuukauden sääntö: minkä tahansa kielen voi oppia kolmessa kuukaudessa, koska huomasin, että juuri kolmen kuukauden kuluttua aloin ymmärtää mitä ihmiset puhuvat. Perusvaatimukset ovat seuraavat. Pitää asua maassa, hakeutua aktiivisesti tilanteisiin, joissa joutuu puhumaan ja kuunnella tarkasti sekä olla mielipuolisen motivoitunut oppimaan. Siitä se lähtee. Metodilla ei välttämättä opi kirjoittamaan, mutta pääsee kyllä alkuun. Jos taas ei itse halua, voi hyvin olla oppimatta vaikka lopun ikäänsä. Tästä on länsinaapurissa lukuisia finne-esimerkkejä.

Romanian kielessä pula (lausutaan kahdella ällällä) on miehen elintä tarkoittava voimasana. Huvittavin kielikylpy tapahtui ensimmäisellä Suomen vierailullamme, enkä voinut sitä mitenkään estää kun en ollut edistynyt vielä kovin pitkälle omissa opinnoissani. Tuleva anoppi tarjosi tietysti ulkomaalaiselle vieraalle tutuinta suomalaista kansallisherkkua, “vastaleivottua pullaa”. Maistettuaan hämmentynyt miniäehdokas hoki monta kertaa kohteliaasti “herakles, herakles”. Kaikki olivat hetken ihan hiljaa. “Mitä sinä yrität sanoa?”, minä kuiskasin. Piti katsoa sanakirjasta: herkullista.

keskiviikko 14. lokakuuta 2009

Natriumkarbonaattileipä

Romaniassa brânză on pehmeää tuoretta juustoa, joka maistuu lähinnä raejuustolta, mutta vertaus ei tee sille kyllä oikeutta. Lehmänmaidosta valmistettu on brânză de vaca ja lampaanmaidosta brânză de oaie. Telemea on fetaa (jota nykyään sanotaan siis meillä salaattijuustoksi, jonkun älyttömän lakipykälän takia) ja urda taas vuohenjuustoa. Caşcaval on Edam-tyyppistä perusjuustoa ja caş muistuttaa vahvempaa Emmentalia. Samaa asiaa kuvaamaan riittää suomen kielessä yksi sana: juusto. Suomi ei siis ole sanavaraston perusteella mikään juustokulttuurin maa.

Yksi harrastuksiani Romaniassa käydessäni on juuri juuston osto. Oma suosikkini on ehdottomasti brânza, koska sitä voi syödä yhtä hyvin pää- kuin jälkiruokienkin kanssa. Maitotuotteille on torilla oma osastonsa, jonka löytäisi hajun perusteella silmät kiinnikin. Muovipöydillä on tarjolla myytävät juustot, valtavat pyöreät kiekot, joista leikataan ostoa harkitsevalle maistipaloja isolla veitsellä. Juustoa ei osteta maistamatta. Kun hyvä juusto on löytynyt, leikataan sopiva pala, joka kietaistaan läpinäkyvään muovipussiin. Ei tarvinne mainita erikseen, ettei juustokilo maksa yhtä järjettömiä kuin meillä ja se on taatusti lähiruokaa.

Miten on mahdollista, että leipäjuustoa, homejuustoa ja sulatejuustoa kutsutaan samalla yleisnimellä? Nehän ovat täysin eri asioita, tehty tosin maidosta mutta silti. Ei Ranskassakaan syödä juustoa; siellä syödään Beaufortia, Camembertia tai Brieta. Onneksi suomalaisen juuston menestystarina on juuri syntymässä. Pieni pohjalainen perheyritys on alkanut viedä leipäjuustoa ulkomaille. Valmistus on käynnissä jo Latviassa ja Puolassa, seuraavaksi vuorossa on Kiina. Leipäjuusto on vieläpä tuotteistettu oikein, kun mukana pakkauksessa on pieni nappi lakkahilloa. Nimenä ulkomailla on Lapland Cheese varmaankin jonkun markkinointihenkilön suosituksesta. Bread cheese kuulostaisi vähän omituiselta.

Irlannissa asuessa tuli ikävä sekä juustoja että leipää. Siellähän pistellään samaa valkoista paahtoleipää aamut ja illat. Vaihtoehtona oli vain tumma valmiiksi viipaloitu ‘soda bread’, mutta sepä ei maistunutkaan ruisleivältä vaan hyvin hyvin oudolta. Soodaa käytetään leivän teossa hiivan sijasta, en tiedä miksi, mutta tarkkaan ottaen se on natriumkarbonaattia. Opettelin syömään soodaleipää monta vuotta vain siksi, ettei mitään muutakaan vaihtoehtoa epäterveelliselle paahtoleivälle ollut. Tai ei ollut ennen kuin aloin leipoa itse ja ennen kuin puolalaiset perustivat omia ruokakauppojaan ja toivat omat leipänsä Irlantiin.

Rosewater and Soda Bread
-niminen kirja kertoo Irlannissa asuvista kolmesta iranilaisesta siskoksesta, jotka pitävät suosittua kahvilaa. Suomennos on ilmestynyt nimellä Ruusuvettä ja lammaspataa. Mistä se lammaspata siihen tupsahti? Soodaleipä on jotain erityisen irlantilaista, se maistuu ja tuoksuu Irlannilta yhtä paljon kuin kivihiilellä lämpiävät talot huuruisena talvipäivänä. Sillä on kirjan nimessä erityinen tarkoitus. Eikö soodaleipä kelpaa suomentajalle, vaikkei sitä Suomessa syödäkään? Marsha Mehranin edellinenkin kirja oli käännetty väärin: Pomegranate Soupista tuli jostain syystä Lumoavien mausteiden kahvila eikä Granaattiomenakeitto. Tässä on huijauksen makua.

Jos ruokasanasto onkin hiukan puutteellista, muita synonyymejä meiltäkin löytyy, niitä jotka ovat olleet suomalaisille rakkaampia asioita. Suomen kielessä on huikean paljon erilaisia, toinen toistaan ilmeikkäämpiä sanoja kuvaamaan sekä lunta että humalaa. On sohjoa, nuoskaa ja puuteria. Tokkuraa, tuisketta ja laitamyötäistä. Tosin eskimoilla on tiettävästi vielä enemmän – varmaan molempiin tarkoituksiin.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Kielenterveyspotilas

Kyllä ruotsinkielisiä käy kateeksi. Kävin eilen lähikirjastossa, jossa pölyttyi kolme täyttä hyllyä äänikirjoja ruotsiksi. Oli Jan Guillouta, Nick Hornbya ja Tracy Chevalieria – ja vielä cd-levyinä. Englanninkielisenä löytyi Shakespearea ja Agatha Christietä kasetilla ja suomenkielisessä hyllyssä nökötti yksinään Waltarin paksu Sinuhe. Olen joskus kysynyt, miksi uusia äänikirjoja on niin vähän ja selitys oli, että määrärahoista on säästetty. Suhteessa lainaajamääriin ruotsinkielisillä ei näyttäisi olevan samoja huolia. Paitsi kirjojen lainaaminen, onhan kaikki muukin lite lättare.

Nyt perussuomalaiset kysyvät miksi Suomi on yhä kaksikielinen ja niputtavat nokkelasti sekä YLE-maksun, että maahanmuuttajat samaan debattiin. YLE-maksulla ylläpidetään kallista ruotsinkielistä tv-tuotantoa ja maahanmuuttajia vaaditaan opettelemaan kaksi vaikeaa kieltä yhdessä vaikeassa maassa. Kysymys on puolueelta taktisesti ovela juuri kun lama vetää mattoa niin monen jalkojen alta. Tämä jos mikä on populistinen aihe. Mutta onko ruotsin kielen erityisasema todella niin pyhä, ettei siitä voi edes keskustella? Luovutaanko ennemmin kouluruoasta kuin kaksikielisistä virastoista jos on pakko jostain säästää?

Jotain kuvaavaa koko rakkaasta kielivähemmistöstä kertoo Nytin juttu ilmaisjakelulehti Papperista. Vain ruotsinkielisellä vähemmistöllä on varaa pyörittää vuodesta toiseen tappiollisia yrityksiä. Yksikään sanomalehti, nettisivusto, tv- tai radiokanava ei tuota voittoa. Edes nollatulokseen pääsemistä ei ole pidetty tarpeellisena. Yhtä avokätisiä ja huolettomia tukijoita ei suomenkielisillä medioilla taida olla Uuden Suomen Herliniä lukuunottamatta. Suurin ruotsinkielisyyden tukija ovat suomalaiset veronmaksajat. On varmaan leppoisaa olla töissä firmoissa, joissa ei normaalin liike-elämän lakien tavoin tarvitse tuottaa voittoa.

Itä-Suomessa kouluni käyneenä tiedän omakohtaisesti miten syvää vihaa ruotsin kieltä kohtaan tunnetaan. Vasta myöhemmin oivalsin, ettei se opettajillekaan saattanut olla tavoitelluin oppiaine. Kukapa haluaisi olla koulun epäsuosituin opettaja? Motivaatio turhana pidetyn pakkokielen opetteluun ja myös opettamiseen oli pahasti pakkasen puolella. Kun ruotsin kielen opettaja yläasteella pyysi taivuttamaan minkä tahansa vapaavalintaisen ar-päätteisen verbin, aloitin spontaanisti hata, hatar jne. Minua pakkoruotsi ei onnistunut silti estämään ruotsin ja neljän muun vieraan kielen oppimista. Kun menin myöhemmin naapurimaan sjukhusetiin kesätöihin, pärjäsin oikein hyvin. Se on silti ollut ainoa paikka, jossa oli pakko puhua ruotsia.

Irlannissa on samantapainen identiteettiongelma kun kansallistunnon hurmiossa on päätetty pitää hengissä iirin kieli, maksoi mitä maksoi. Se on ilmeisesti niin vaikea, etten koskaan tavannut ketään, joka olisi oppinut sitä koulussa. Samalla koululaisille syntyy mielikuva, että vieraat kielet ovat kaikki yhtä mahdottomia, joten ei niitäkään tule opiskeltua. Irlantilaisilla on tähän kuitenkin varaa, kun kaikki puhuvat englantia. Toistuvasti yhä mollataan suomalaisten tankeroenglantia, vaikka ilman englantia ei enää monella alalla voi olla edes Suomessa töissä. Pakkoruotsi ei ainakaan auta asiaa. Ruotsin kielellä kun ei ole mitään hyötykäyttöä pohjoismaiden ulkopuolella. Pelkästään koululaitoksen pakkohoito on metodina niin huono, että siitä on ruotsinkieliselle vähemmistölle pelkkää harmia.

Jos toisen kotimaisen kielen paikka vallan kabinettien seinällä säilyy kuitenkin ennallaan – rahallahan demokratiassa asioista päätetään, kuten vaalirahoituksen avaaminen on todistanut, eikä enemmistön äänillä – ehkä reunaehdoista voi silti keskustella. Olkoon kaksikielisyys jos siitä kerran on tullut maan tapa, mutta ehkä paksut kultakehykset voisi vaihtaa edes vähän arkisempiin ja poistaa sen pakko-sanan kielen edestä. Jos vaikka vain laman varjolla.

maanantai 5. lokakuuta 2009

Kahdeksan hurmanluotia

Kun hurmoshenkinen väittely käy niin kuumana Timo Vihavaisen kirjan takia, on pakko sorkkia epäkiitollista aihetta vain siksi, että siitä kirjoitetaan niin paljon roskaa. Olisi aika surullista, jos tämä avaus edustaisi tässä maassa älymystöä. Yksi ongelma koko asiassa on terminologia, siksi muutama avainsana selityksineen. Siis mikä menee vikaan ja miten lietsotaan vihaa ja konflikteja?

1. Maahanmuuttajat. On pakolaisia, on siirtolaisia, firmojen lähettämiä asiantuntijoita, näiden perheenjäseniä ja sukulaisia, rakkauden tai työn perässä muuttavia, seikkailijoita, parempaa elintasoa etsiviä ja – paluumuuttajia. Tämä koskee myös minua. Ei ole ihan tervettä yleistää kaikkia meitä saman maahanmuuttajakyltin alle, koska ei ole yhtä ryhmää ihmisiä. Monet kärsivät kulttuurishokista, mutta edellytykset käsitellä sitä ja sopeutua Suomeen ovat hyvin erilaiset.

2. Pakolaiset. Jos Vihavainen haluaa nimenomaan huitoa pakolaisia, on puhuttava pakolaisista. Suomi on jo resursseihin ja elintasoon nähden kitsaasti auttava maa. Toiseksi pakolaiset tulevat pääosin sellaisista maista, joihin ei juurikaan voi palata, kuten Irak, Somalia tai Afganistan. Ei sinne mennä takaisin. Eikä kukaan tekeydy pakolaiseksi huvin vuoksi.

3. Maan tapa. Jos vaaditaan Suomeen tulevia ulkomaalaisia olemaan maassa maan tavalla, kuka päättää sen, mikä on se maan tapa? Millä murteella suomea pitäisi opetella puhumaan? Täytyykö hernekeittoa syödä torstaisin sinapin kanssa vai ilman? Onko pakko ottaa kalsarikännit? Ei Suomi ole koskaan ollut niin homogeeninen maa, että kaikki tekisivät samoja asioita samalla tavalla. Jos niin vaaditaan, se on kommunismia. Lakien noudattamisesta on selvät säännöt, mutta laki on eri asia kuin tapa.

4. Somalit. Olin lukiolainen kun ensimmäiset somalipakolaiset saapuivat. Kaupungilla haahuili pitkiä, laihoja ja totisia mustia nuoria miehiä. Menimme juttelemaan ja vaikka keskustelu käytiinkin alkeellisella englannilla, teimme itsemme ymmärretyiksi. Kutsuimme somalipojat katsomaan bändimme treenejä, koska ajattelimme, että he varmaan osaavat soittaa jotakin ja me diggasimme mustaa rytmimusiikkia. Eivät he koskaan saapuneet treenikämpälle. Integroituminen on kahden kauppa. Se ei tapahdu niin, että vieraat tulevat ja sopeutuvat tai niin, että vastaanottajat vain nyökyttelevät. Molempien täytyisi ottaa yksi askel lähemmäs. Aika iso askel, kun kulttuurierot ovat suuria, mutta jotkut onnistuvat.

5. Venäläiset. Vihavainen suosisi venäläisiä maahanmuuttajia, hän kun sattuu olemaan tunnettu Venäjän asiantuntija ja siksi venäläiset ovat tutuimpia. Ei ole mitään järkisyytä väittää, että venäläiset sopeutuvat tai viihtyvät paremmin kuin joku muu ryhmä. He eivät vain erityisesti erotu katukuvassa, eivätkä haluakaan. Yksi syy on suomalaisten venäläisallergia, jossa kunnostautuvat erityisesti professorin ikäluokka. Samaan logiikkaan perustuu väite kiinalaisten sopeutumisesta. Eivät kiinalaiset integroidu millään tavalla, he pysyvät omissa oloissaan eivätkä aiheuta konflikteja. Ovatko siis hyviä maahanmuuttajia ne, jotka ovat hiljaa, eivätkä osallistu mihinkään muuhun kuin ruokien pöytään kantamiseen?

6. Islam. Sitä voi syyttää kaikesta. Fanaattiset uskovaiset ovat riesa kaikissa uskontokunnissa, kansallisuudesta riippumatta, koska he eivät näe kuin yhden totuuden ja kokevat velvollisuudekseen julistaa sitä ponnekkaasti niille, jotka ovat eri mieltä. Maahanmuuttokriittiset vaikuttavat vähän samanlaiselta lahkolta. Radikaali kristillinen oikeisto on ihan yhtä vastenmielinen kuin radikaali islam. Osa pakolaisista pakenee juuri niitä fundamentalisteja ja olisi kohtuutonta ja julmaa olla auttamatta heitä. Uskonnollinen radikalisoituminen vieraassa maassa tapahtuu syrjäytymisen seurauksena, ei uskonnon takia.

7. Monikulttuurisuus. Yhteiskunta on jo monikulttuurinen ja on ollut sitä vuosisatoja, miten siitä voisi muka tulla jotain muuta? Tämä ei ole mikään uusi asia. Ihmisillä on erilaisia tapoja, niin suomalaisilla kuin ulkomaalaisillakin. Jos erilaisuuden näkeminen ärsyttää, on ahdasmielinen, ei mikään ‘monikulttuurisuuskriitikko’. Maahanmuutto ei ole valtava yhteiskunnallinen ongelma Suomessa, kuten isänmaakiihkoilijat haluavat sanoa, mittakaava vastaa ennemmin grillijonossa tönimistä. Aiheesta ei käydä kriisikeskustelua, koska ei ole mitään tarvetta siihen.

8. Vanhukset. Meidän tulevaisuuden haasteemme on suuriin ikäluokkiin kuuluvien vanhusten hoito. Tässä yhteydessä muistetaan aina mainita uhkaava työvoimapula. Kauhukuvaan kuuluu, että vanhat joutuvat kielitaidottomien ulkomaalaisten hoidettaviksi kun jalka ei enää nouse. Ehkä se pelottaa myös Vihavaista. Olen kuullut samalla tavalla jyrkentyneitä mielipiteitä omien ennen niin liberaalien ja sivistyneiden vanhempieni suusta – he ovat samanikäisiä kuin tämä kärttyinen professori. Yritetään ymmärtää vanhuksiamme, mutta osan jutuista voi ravistella saman tien toisesta korvasta ulos. Onneksi yhteiskunnan älymystö, jonka suuri ikäluokka luulee kadonneen, voi ihan hyvin. Sukupolvi vain on joidenkin huomaamatta vaihtunut.

lauantai 3. lokakuuta 2009

Mykkä autonkuljettaja

Kimi ei saanut scarpaa Ferrarilta siksi, ettei osaisi ajaa vaan siksi ettei osaa puhua. Sanotaan, että hän mieluiten tulee radalle, ajaa ja menee kotiinsa eikä sano kenellekään mitään. Juuri näinhän suuri osa suomalaisista toimii työssä käydessään. Suomessa se varmaan sopiikin oikein hyvin, ei Kimin käyttäytymisessä ole kotimaan mittapuun mukaan mitään epänormaalia, mutta italialaistallissa se ei taida riittää. Ehkä sitä ajamistakin olisi voinut skarpata tänä vuonna, mutta se ei silti ollut syy saada monoa.

Pikkuhiljaa on sivulauseissa paljastettu mikä ‘jäämiehen’ käyttäytymisessä nyppi italialaisia. Kimi on sulkeutunut, ei näytä tunteitaan, ei osaa kommunikoida eikä ole tarpeeksi sosiaalinen – hän on siis suomalainen. Hänen olisi pitänyt ottaa toisenlainen rooli – olla edes vähän italialainen. Jos ei se hymy tule luonnostaan, se on opeteltava vaikka väkisin. Kun Suomessa ei harrasteta small talkiakaan, treenattavaa on aika paljon, mutta ei se nyt mahdotonta ole. Jäämies on positiivinen lempinimi kaiketi vain Suomessa. En tiedä opetteliko Kimi yhtään italiaa, mutta olisi ehkä kannattanut. Huhujen mukaan Massa, joka on brasilialainen, puhuu kieltä sujuvasti ja hän ajaa yhä Ferrarilla. Ja ihan varmasti olisi pitänyt vaikka pitkin hampain olla Schumacherin kaveri, piti miehestä tai ei.

On surullisen suomalaista ajatella, että jos on tarpeeksi hyvä siinä mitä tekee ja tarpeeksi rikas, ettei tarvitse välittää mistään, voi tehdä niin kuin itse kokee mukavaksi. Ei sellaista ylellisyyttä ole olemassakaan, että voisi olla duunissa, jossa oma työ riippuu toisista ihmisistä ja silti olla ottamatta heitä huomioon. Jos ei opi, laitetaan maitojunalla kotiin. Aki Kaurismäen vähäsanaista ja kuivaa huumoria pidetään Suomessa hupaisana ja muuallakin vähintään persoonallisena omituisuutena. Kaurismäellä on varaa olla omituinen, koska hän ei tee töitä italialaisessa formulatallissa vaan ohjaa omia elokuviaan. Kimillä ei ollut.

Kun olin ensimmäistä kertaa Irlannissa, satuin pieneen koruliikkeeseen. Katselin ympärilleni ja suomalaiseen tapaan sanoin tietysti, etten tarvitse apua kun myyjä sitä kysyi. Kun olin ainoa asiakas, puhelias nainen kuitenkin jatkoi juttelua ja kyselyä. Sitten hän tuskastui. Hän kysyi mistä minä olen kotoisin. “Kuule, vastausten saaminen irti sinusta on kuin hampaita kiskoisi suusta. Ovatko kaikki teilläpäin samanlaisia?” Tajusin suorasanaisen kommentin todellisen arvon vasta paljon myöhemmin, mutta en ole kuullut samaa toista kertaa.

Viimeisimmän huhun mukaan Kimi ajaa ensi vuonna englantilaistallissa. Okei, siellä on ennestään tuttuja, mutta ehkä kokemuksesta olisi syytä silti oppia jotain. Puhu, Kimi, puhu! Ei ole mikään pakko heilutella käsiä, ne voi pistää taskuun ja voi viljellä sarkastista ja kuivaa huumoria jos siltä tuntuu, mutta ilman puhumista maitojuna kutsuu taas. Ei siinä mikään vauhti autonratissa auta. Me olemme muutenkin tarpeeksi omituisia, ei ole enää tarpeen kiusata ulkomaalaisia suomalaisella mykkyydellä. Se on niille liikaa.

maanantai 28. syyskuuta 2009

Traktorien lyhyt historia Romaniassa

Puhelintani kuunneltiin, kun asuin Romaniassa. Olen siitä ihan varma. Asunnossa oli vanha lankapuhelin, josta kuului satunnaisen puheen lisäksi rahinaa ja kohinaa ja johtoakin oli paikattu pariin kertaan. Tutkin puhelimen sisältä ja ulkoa, mutta en löytänyt mitään. Eräänä päivänä puhelin oli selittämättömästi vaihtunut uuteen. Uudestakaan puhelimesta en löytänyt siihen kuulumattomia laitteita. En tosin tiedä miltä ne mikrofonit näyttävät. Ehkä ne olivat keittiön kaappien takana, kuten Romaniassa väitettiin.

Jos salainen poliisi kuunteli puheluitani tai seurasi minua, en löytänyt siitä mitään todisteita. Saavuin maahan junalla Moskovan ja Odessan kautta ja ylitin rajan Ukrainasta. Minulla ei ollut mitään järkevää tekemistä siellä, sanoin etsiväni töitä. Herätin siis varmasti epäilyksiä. Sitäpaitsi seurustelin tytön kanssa, jonka yksi eno oli poliisipiirin ylin johtaja ja toinen salaisen poliisin päällikkö. Sain vasta vuosia myöhemmin kuulla, että rikosrekisteritietoni oli selvitetty saman tien Suomen poliisilta kun saavuin Romaniaan. Vaikutusvaltaisille enoille tiedot olivat yhden puhelinsoiton päässä.

Romanian salainen poliisi, entinen pahamaineinen Securitate, on säilynyt paljolti ennallaan. Siitä ei vain puhuta. Tai jos puhutaan, romanialaisetkin hiljentävät ääntään ja vilkuilevat sivuilleen. Edelleen kaksikymmentä vuotta myöhemmin melkein puolet salaisesta poliisista on entisen Securitaten väkeä. Vallankumouksen jälkeen harva menetti työpaikkansa, vain titteleitä vaihdettiin ja nimi SRI:ksi. Jos organisaatio säilyi ennallaan, oli vain loogista että sen toimintatavatkin säilyivät. Tuskin kaikkia romanialaisia enää kuitenkaan on pakko kuunnella.

Kirjailija Herta Müllerilla, joka on asunut Saksassa vuodesta 1987, on myös kokemuksia salaisesta poliisista. Yhteiskuntakriittisen saksalaisvähemmistöön kuuluvan kirjailijan osa ei ollut helppo kommunistisessa maassa. Sen sijaan hurjalta kuulostaa se, että Die Zeitin artikkelin mukaan salainen poliisi ei vieläkään ole jättänyt häntä rauhaan. Mülleria tarkkaillaan ja uhkaillaan niin Saksassa kuin Romaniassakin. Ja tämä tapahtuu vuonna 2009. Mikään ei ole muuttunut.

Romanian salaista poliisia ei voitu lopettaa, koska uusi johto pelkäsi tarvitsevansa Ceausescun vanhaa rautanyrkkiä. Uusi uljas vallankumouskaarti koostui vanhoista kommunisteista. Siinä on yksi syy, miksi harva Romaniassa uskoo siihen, että maassa tapahtui oikea vallankumous, kuten lännessä halutaan ajatella. Toiseksi salaisen poliisin lopettaminen olisi vaatinut selvityksen sen toimista ja massiivisista arkistoista. Tämä olisi yhä kiusallista kaikille – ne, jotka eivät toimineet järjestelmän tahdon mukaan, viruivat vankilassa. Avustajia olivat siis melkein kaikki, vaihtoehtoja ei ollut.

Kun Herta Müller aikanaan kieltäytyi rekrytoinnista eli antamasta tietoja salaiselle poliisille, häntä syytettiin Länsi-Saksalle vakoilusta. Vain kirjallisuuspalkinnot ja kuuluisuus todennäköisesti pelastivat hänen henkensä ja mahdollistivat lopulta maastamuuton. Minä odotin kaksiossani aina, että ovikello soi ja salainen poliisi vie turhautuneena kuulusteluihin. Olen varma, että he eivät koskaan onnistuneet ratkaisemaan puhelinkeskusteluissa välittämiäni koodattuja viestejä. Kontaktini Suomessa oli agentti 'äiti'. Luulen, että minustakin on kansio salaisen poliisin arkistoissa ja siellä siistissä nipussa käännökset 'äidin' kanssa käymistäni puhelinkeskusteluista.

Onneksi Suomessa tunnettiin jo varhain Romanian todellinen tilanne. Vuonna 1952 maassa (epäilemättä ideologisesti hyvin valitussa seurassa) matkaillut Torsten Sinisalo kirjoitti näin kirjassa Vapaa, rikas Romania: Ihmiset tietävät, että he ovat vapaita neuvostoarmeijan voiman ansiosta. Neuvostoliiton avun turvin he rakensivat ensimmäisen traktoritehtaansa, joka muuttaa koko maatalouden luonteen. Kun matkustin Romaniassa 90-luvun lopulla, en nähnyt yhtään traktoria. Ne saapuivat vasta tällä vuosituhannella.

torstai 24. syyskuuta 2009

Riidaton päivä

Joka kerta kun lehdissä mainitaan joku liikenteeseen liittyvä asia, syntyy hirveä kalabaliikki. Viimeisin ilmiriita alkoi tiistain autottomasta päivästä. Riitely tapahtuu tietysti nettikeskusteluissa, tällä kertaa Hesarin sivuilla, mutta sylki lentää silti. Verenhimoiset autoilun vastustajat haukkuvat työmatkalaisia asennevammaisiksi ökyilijöiksi ja yhtä intohimoiset autoilijat vastapuolta puunhalaajiksi ja lokkeilijoiksi. Sitten sekaan tunkee vielä kiihkomielisiä pyöräilijöitä ja sota on valmis. Väittelyyn onnistutaan ujuttamaan mukaan kaikki maailman aiheet terrorismista natseihin ja malariasta kommunismiin. Eikä huumorista ole tietoakaan.

Mutta miksi näin arkipäiväinen asia kirvoittaa silmittömän rähinän? Perisuomalainen kateus saa megalomaaniset mittasuhteet kun toiset ajavat audeilla ja toisilla ei ole varaa edes bussilippuun. Tuntuu omituiselta, että autolla ajaminen synnyttää niin paljon vihaa ja vastustusta. Herää epäilys, miten matala elintaso Suomessa on, jos niin arkipäiväinen asia koetaan ylellisyydeksi, johon kaikki eivät pääse käsiksi. Ei niin, etteikö ystävämme verottaja olisi tehnyt kaikkensa, että se olisi ylellisyyttä, mutta silti. Työssäkäyvällä ihmisellä on Suomessa varaa ostaa auto. Kehitysmaissa ei välttämättä ole.

Irlannissa kaikilla oli auto ja Dublinissa sen mukaiset ruuhkat. Hyvinä aamuina kuuden kilometrin työmatka taittui puolessa tunnissa. Huonoina istuin autossa yli tunnin nylkyttäen eteenpäin ryömimisvauhtia. Bussi olisi vienyt vielä kauemmin. Onneksi keksin kuunnella äänikirjoja autossa, aika ei mennyt koskaan hukkaan. Todellinen liikenneruuhka tarkoitti sitä, että jos halusi päästä yhdestä kaupunginosasta toiseen, se saattoi viedä tuntikausia. Joskus liikenne vain seisoi. Tämä johtuu tietysti siitä, että autoja on julmetusti, kadut kapeita ja julkinen liikenne lähes täysin bussien varassa. Pahin ruuhkauttaja oli kuitenkin tietulli, jota kerättiin kehätiellä autot pysäyttävällä puomilla. Nyt puomi on älytty ottaa pois ja maksu tapahtuu elektronisesti tai jälkikäteen netissä.

Helsingissä oikeita ruuhkia ei ole. Aamun ja illan jononpätkät menevät nopeasti ohi. Muun ajan tiet ovatkin tyhjinä, autoja ja liikennettä on kuitenkin aika vähän. Kuka sitten on keksinyt idean ruuhkamaksuista, jos ei ruuhkiakaan ole? Keskustelua pitää ainakin yllä valtakunnan päälehti säännöllisillä pikkujutuilla tai aiheesta tilatuilla tutkimuksilla. En ole ihan varma, että kyseessä on todellinen uutisaihe. Epäilen, että sillä ajetaan jonkun eturyhmän intressiä ja kasvatetaan samalla lehden nettisivujen kävijämäärää, skandaalilehdistön tyyliin, koska on tiedossa, että se herättää joka kerta kiihkeän väittelyn. Voiko tällaisen lehden muuhun uutisointiin luottaa, jos se toimii yhden aiheen kanssa näin?

Ainakin yksi argumentti liikennekeskustelussa on auttamatta vanhentunut – saastuttaminen. Autojen hiilidioksidipäästöt Suomessa eivät määrällisesti heilauta globaalia ilmastonmuutosta suuntaan tai toiseen. Ja meillä asia on verottajan, ei tavallisten kansalaisten käsissä. Autoteollisuus tekee jo kaikkensa, että autot saastuttaisivat mahdollisimman vähän. Muutaman vuoden kuluttua ne eivät saastuta lainkaan, joten autoilusta ei millään saada syntipukkia. Teknologia on olemassa ja saasteettomat autot valmiina odottamassa poliittisia päätöksiä ja sarjatuotantoa. Jos siitä huolimatta halutaan järjestää autoton päivä ja kannustaa ihmisiä etsimään vaihtoehtoja, pitää autolla ajamisen olla kiellettyä ja joukkoliikenteen ilmaista. Muuten kampanjassa ei ole kannustimia.

Mystisin termi riitaisissa keskusteluissa on kuitenkin ollut viherpipertäjä. Ilmeisesti se on uuden haukkumasanaston kermaa ja olen ollut liian kauan poissa maasta. Miehekkäässä autourheilun maailmassa Flavio Briatore nimitteli sentään Nelson Piquet Junioria reippaasti homoksi. Viherpipertäjäksi nimittely on Suomessa vielä loukkaavampaa. Mikä on viherpipertäjä? Henkilö, joka ajattelee tekojensa seurauksia ympäristön kannalta, kierrättää kotitalousjätteet, kannattaa uusiutuvien energiamuotojen käyttöönottoa, pelkää ilmastonmuutoksen seurauksia ja ajaa vähäpäästöisellä autolla? Eiköhän meidän kaikkien pitäisi pyrkiä olemaan viherpipertäjiä, autolla tai jalan.

sunnuntai 20. syyskuuta 2009

Maabrändinparantaja

Jos ruotsalaiset pohtisivat maabrändiään, he suhtautuisivat koko hommaan toisin. Naapurissahan ei ole koskaan tarvinnut itkeä huonoa kansallista itsetuntoa. Niinpä myös maabrändiin voisi suhtautua lunkimmin. Ruotsalaiset tekisivät maabrändistään helpon, hauskan ja sympaattisen. Se myytäisiin oivaltavalla kampanjalla koko maailmalle, ikeamaiseen tyyliin. He nauraisivat rohkeasti itselleen ja omalle ruotsalaisuudelleen. Kaikille jäisi mielikuva, että ruotsalaisilla on hyvä huumorintaju, hyvä itsetunto – ja taitaa se olla aika kiva maakin. Ruotsalaiset vain eivät tarvitse maabrändiä, heidät tunnetaan jo.

Samaan aikaan edellisen kirjoitukseni aikaan Matkailun edistämiskeskuksen Jaakko Lehtonen kirjoitti Mitä Suomi on-sivuilla, että maabrändin kehittäminen on suomalaisten elinolojen kehittämistä. Juuri siksi epäilinkin, että projekti voi viedä kauan. Elinolot kehittyvät vain jos sekä maata, että ihmisiä pystytään hätistelemään tolkumpaan suuntaan. Mutta mitä se brändi tarkoittaa? Suomen maabrändistä puhuttaessa puhutaan maamme maineesta maailmalla. Lehtosen mukaan brändi tarkoittaa siis mielikuvaa ja mielikuvan täytyy olla sama kuin todellisuus. Se ei ole mainonnan luoma harhakäsitys. Niinkö?

Kun yritykset haluavat kirkkaamman brändin, soitetaan mainostoimistoon. Sitten pidetään muutaman viikon ajan pitkiä ja vaikeaselkoisia palavereja, joissa brändiä kirkastetaan. Palaverit ovat pitkiä ja niihin osallistuu paljon väkeä, koska se sitouttaa asiakkaan edustajia brändiprojektiin ja antaa kuvan, että on kyse erittäin tärkeästä asiasta. Erittäin tärkeästä asiasta voi myös lähettää erittäin suuria laskuja. Projektin lopputulema on kuitenkin se, että yrityksen tahtotila on oikea ja brändiä on kirkastettu yhdessä yrityksen itse määrittelemään suuntaan. Kauniina päätöksenä yritykselle syntyvät visio, missio ja strategia eli päämäärä, tehtävä ja ajatus siitä, miten tavoitteisiin päästään.

Joskus yrityksen uusi brändi-identiteetti on oikein toimiva ja siitä pitävät kaikki. Joskus ei. MEKin Lehtonen väittää kuitenkin, että olennaisinta on ymmärtää, että brändi perustuu aina olemassa olevaan todellisuuteen. Näin mainostoimistossakin joskus annetaan asiakkaan ymmärtää, mutta eihän se pidä paikkaansa. On enemmän kyse siitä parjatusta tahtotilasta. Emme ole vielä tällaisia, mutta haluaisimme kovasti olla. Ja jos oikein kovasti haluaa jotakin, se voi toteutuakin. Todellisuus ei niinkään muokkaa mielikuvia, vaan mielikuvat todellisuutta. Mielikuvien luominen on sitä paitsi haastavaa työtä ja siitä maksetaan hyvin.

Ei Irlannin hyväntuulinen maabrändikään perustu todellisuuteen. Jostain on vain syntynyt kuva, että Irlannissa on paljon kivaa tekemistä, mukavaa porukkaa ja aina hauskaa. Ei se pidä paikkaansa, mutta välikö sillä, kaikki kuitenkin haluavat uskoa niin. Ei Irlannissa ole juuri mitään tekemistä. Turistejakin pilkataan enemmän kuin nigerialaisia elintasopakolaisia. Kaikki on vain brändätty taitavasti elämyksiksi ja niihin myydään kalliita pääsylippuja. Lähtiessä saa ostaa diplomin todistukseksi käynnistä, kaiken muun kuviteltavissa olevan tuliaiskrääsän lisäksi. Turistit ovat hulluina Irlantiin. Siellä sitä paitsi sataa aina, varsinkin länsirannikolla. Jopa sade, pottuilu ja tavalliset apilatkin on onnistuttu myymään iloisina irlantilaisina erikoisuuksina.

Jos Suomen maabrändi perustuu olemassa olevaan todellisuuteen, meillä ei ole mitään toivoa. Jos siis maabrändiämme halutaan ehostaa ja tehdä asialle jotain tämän vuosisadan aikana, pitää unohtaa se tosikkomainen ajatus elinolojen kehittämisestä, ja suomalaiset myös. Tarvitaan äkkiä Irlannin matkailunedistämiskeskuksen (kyllä sellainen varmasti on olemassa ja henkilökunta löytyy jostakin lähipubista parantamasta maabrändiä) väkeä tänne neuvomaan miten temppu tehdään. Tai joku hauska ruotsalainen mainostoimisto.

keskiviikko 16. syyskuuta 2009

Muka-Muka-Maa

Suomalaiset haluaisivat, että heitä pidetään sofistikoituneina klassisen musiikin ystävinä, design-huonekaluissa viihtyvinä skandinaaveina, jotka ihailevat modernia taidetta ja tietävät jo syntyessään miten konjakkilasia pidellään. Ulkomaalaiset näkevät meidät toisin. Finnet ovatkin vaimoa selässä kantavia juroja metsäläisiä, jotka eivät koskaan pukahda kenellekään mitään. Tai lentokentällä kapulansa hukanneita kohmeloisia insinöörejä liian lyhyissä housunlahkeissaan. Tai sitten formulahulluja, jotka baaritiskillä lähtevät paalulta, mutta kuitenkin ensimmäisinä löytyvät ajohaalarit puolitangossa vessan nurkasta keskeyttämästä.

No, leikki sikseen, emmehän me nyt sellaisia ole. Millaisia me sitten olemme? Sitä selvittää onneksi Jorma Ollilan johtama maabrändityöryhmä, jonka tavoitteena on trendikkäästi kirkastaa ja selkeyttää Suomen brändiä eli yleistä mielikuvaa siitä, minkälainen maa tämä on. Niille, jotka eivät tienneet, että maalla on oltava brändi: kaikilla muillakin on. Yrityksillä, tuotteilla ja nyt myös mailla. On huomattu, että mielikuva Suomesta on joko väärä tai sitä ei ole lainkaan. Formulakuskit ovat paljon tunnetumpia kuin kapellimestarit ja Him suositumpi kuin Martti Ahtisaari. Kovin kaukaa ei siksi tarvitse etsiä selitystä siihen, että Suomea pidetään enempi hiljaisten ja synkkien kuin sivistyneiden ja suvaitsevaisten maana.

Brändityöryhmä on hieno asia, en mitenkään halua olla pessimistinen. Mielikuvan muuttaminen vain on vaikea asia. Valehdellakaan ei voi, siitä kun jää aina kiinni, varmimmin jos yrittää syöttää palturia isolle joukolle ihmisiä. Jos maabrändi siis väittää jotain totuudenvastaista, siltä putoaa pohja heti kun vastaan tulee ensimmäinen aito suomalainen. Ulkoministeri Stubb onkin viisaasti todennut, että maabrändin ydin on hyvä itsetunto. Ainakin ryhmälle voi ennustaa pitkää työurakkaa – muutos tapahtunee hitaasti, jos sitä tapahtuu. Edellinen brändityöryhmä Nykänen-Hakkinen-Putaansuu on tehnyt ansiokasta työtä Suomi-kuvan eteen jo kolmella vuosikymmenellä.

Kun suomalaiset saavat ulkomaalaisia vieraita, heille tarjoillaan olemassa olevaa maabrändiä. Jos vieraat viipyvät vain päivän, he joutuvat yhtä kyytiä syömään mämmit, porot ja lakkahillot, heidät piestään saunassa, juotetaan umpihumalaan ja laulatetaan puhkikuluneita iskelmiä sekä viedään yön selässä katsomaan revontulia, joulupukkia ja salpalinjaa. Suomalaisuutta tungetaan kurkusta alas vaikka väkisin. Jos englanninkieliset ystävät kehuvat ruokaa mielenkiintoiseksi (interesting), se ei todellakaan tarkoita hyvää. Erikoinen on helposti omituista (freak). Suomalaisten virhe on korostaa aina kummallisuuksia, niiden kuvitellaan olevan paikallisia erikoisuuksia (specialities). Vain suomalaiset luulevat, että omituisuus on positiivinen asia.

Viikon hienoin uutinen oli citykanien pääsy Korkeasaaren leijonien evääksi. On kaksi ongelmaa: ylisuuri kaniinipopulaatio ja kalliisti aterioivat kissaeläimet ja voilà – sitten löytyy klassinen win-win-ratkaisu, jossa yhdistyvät luovuus, älykkyys ja käytännöllisyys. Tuntuu äkkiseltään kovin harvinaiselta Suomessa. Joskus oikea vastaus on niin lähellä, ettei sitä huomaa. Brändityöryhmän pitäisi nyt löytää samanlaisella logiikalla vastaus maabrändiin; yhtälö, jossa yksi plus yksi on kolme. On kasa ongelmia, jotka pitäisi onnistua yhdellä luovalla idealla kääntämään voitoksi eli positiiviseksi mielikuvaksi koko maasta. Onnea!

Ehkä brändityöryhmän suurin haaste ovat kuitenkin me suomalaiset. Ylhäältä annettua ei ole koskaan otettu avosylin vastaan, joten suomalaisuuden muuttaminen salonkikelpoiseksi on aika haaste. Maabrändi voidaan määritellä miten hienosti tahansa, mutta rahvas syö kuitenkin jääräpäisesti niska kyyryssä huonekalukaupan takapihalla tarjottua hernekeittoa. Puhutaan vaan sivistyneestä eurooppalaisuudesta, mutta jos pöydällä on ilmaista viinaa, suomalaiset ovat alta aikayksikön kenollaan. Eikä keppanakansa ymmärrä taiteesta, arkkitehtuurista tai kenkämuotoilusta yhtään enempää kuin nytkään. Maabrändille voi käydä kuin lahjaksi saadulle taideteokselle: ihan kiva on, mutta ei tuota meijän seinälle laiteta.

lauantai 12. syyskuuta 2009

Terroristit ja perämoottori

Tasan kahdeksan vuotta sitten, kun koko maailma tuijotti televisiota, minä olin ostamassa perämoottoria. Juttelin kaikessa rauhassa yli kahdeksankymppisen moottorinomistajan kanssa veneistä ja kesämökeistä. Tehtiin kaupat, vaikka moottori olikin vanha. Kun tulin kotiin, maailma oli tulessa. Olin nähnyt ennen kotoa lähtöä netissä kahden rivin uutisen New Yorkista ja lentokoneista, mutta en tiennyt mistä oli kyse. Ei kukaan tiennyt. Koko illan seurasin uutisia ja puhuin puhelimessa. Kaikki tuntui pelottavalta ja käsittämättömältä.

Sen päivän jälkeen mikään ei ollut enää samanlaista. Tuntui siltä, että mitä tahansa voisi tapahtua, maailma oli muuttunut turvattomaksi paikaksi. Kuukautta myöhemmin olin matkalla Romaniaan mukanani vain yksi kassi, kitara ja nahkatakki. Ostin pelkän menolipun ja menin Moskovan kautta junalla. Kaikki ajattelivat vain terroristeja ja pelkäsivät. Tuleva anoppini kysyi minulta, olenko piileskelevä terroristi. Ymmärrän häntä. En minä tiennyt itsekään mitä varten olin romanialaisessa pikkukaupungissa etsimässä töitä ja seurustelemassa hänen tyttärensä kanssa.

Ilman New Yorkin iskua en olisi ollut Romaniassa, en ainakaan yhtä nopeasti. Jäin sinne asumaan, koska tuntui siltä, ettei ollut aikaa hukattavaksi. Piti matkustaa kun vielä oli mahdollista matkustaa. Piti elää nyt, tässä hetkessä. Amerikkalaisille päivästä jäi kätevä lyhenne 9/11 ja ainainen pelko, koska terroristit iskevät uudestaan. Isku oli niin käsittämätön, ettei siihen osannut suhtautua. Vieras, odottamaton ja outo pelottaa. Al-Qaidan itsemurhaterroristien ajatusmaailmaa oli yhtä vaikea ymmärtää kuin meidän nykyistä pääministeriämme. Keskuudessamme elää kaikenlaista porukkaa.

Tämäkin päivä on kulunut shokissa. Ei, se ei johdu Vanhasesta vaan siskostani, joka on mennyt naimisiin. Ilouutinenhan sen pitäisi olla, mutta kun hän unohti kertoa asiasta. Avioituminen oli tapahtunut keskiviikkona, eilen saimme postissa kutsun pienimuotoisiin jälkijuhliin. Näinkö Suomessa mennään naimisiin, kertomatta omalle perheelle, ettei vaan kukaan tulisi paikalle? Miksi salaa maistraatissa? Ei soittoa, ei sähköpostia, ei mitään. On vaikea iloita, eikä tee oikein mieli juhliinkaan. Välimme olivat aina paljon läheisemmät kun asuimme kaukana toisistamme. Nyt kun vihdoin olemme samassa maassa, mikään ei estäisi olemasta läsnä elämän suurissa hetkissä. Minulla on omituinen perhe. Jos tämä on suomalaisten mielestä normaalia käyttäytymistä, kulttuurillinen vieraantumiseni on paljon pahempaa kuin olen osannut kuvitella.

Kun siskoni lähti ulkomaille, minä asuin Suomessa. Kun minä muutin Irlantiin, hän päätti muuttaa sieltä takaisin Suomeen. Minua odottivat kotona vain perämoottori ja vene, eikä sitä kukaan ajanut kun asuin ulkomailla. Viime kesänä myin molemmat. Moottorin ostopäivä ei koskaan unohtunut. Ympyrä on nyt sulkeutunut. Olen palannut Suomeen matkalta, jonne minut heitti New Yorkin terrori-isku kahdeksan vuotta sitten. Ajattelin aina, että on hyvä omistaa vene. Jos nimittäin maailmanloppu tulee, sen on väitetty tulevan vedenpaisumuksen muodossa. Kyllästyin odottamaan.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Passiivinen ilo

Mielipidekyselyissä annetaan tavallisesti kolme vaihtoehtoa: kyllä, ei tai en osaa sanoa. Viimeinen tuntuu sopivan suomalaisille erityisen hyvin. Se, ettei ota kantaa tai halua kertoa sitä, mielletään puoleettomaksi ja neutraaliksi mielipiteeksi. Ydinvoiman lisärakentamisen kannatus on vihdoin kääntynyt laskuun ja vastustus kasvuun. Viidennes vastaajista sanoi, ettei ota kantaa tai ei osaa sanoa. Neutraalia vastausta ei kuitenkaan ole olemassa; ydinvoimaa joko rakennetaan tai ei rakenneta, ei mitään siltä väliltä. Jos kysyttäisiin, kuka haluaa asua ydinvoimalan vieressä tai loppusijoituspaikan päällä, välinpitämättömiä olisi erittäin vähän.

Kun suomalainen ei tervehdi toista ihmistä tilanteessa, jossa se kuuluisi hyviin tapohin, hän ei ole neutraali, vaan välinpitämätön. Tervehtiminen on kohteliasta, tervehtimättömyys epäkohteliasta. Vaihtoehtoa en ota kantaa, ei ole arkielämässä tarjolla. Jos bussissa pitäisi antaa istumapaikka vanhukselle, ei voi teeskennellä ettei huomaa. Se on ihan yhtä epäkohteliasta kuin jos kampittaisi vanhuksen käytävälle. Kun kukaan ei tuomitse, ei puutu asiaan eikä ilmaise paheksuntaa, siitä tulee hyväksyttävä tapa toimia. Yhteisön kontrolli puuttuu. Kolumneissa on ahkerasti parjattu käytöstapojen puutetta ja suomalaisten töykeyttä. Kirjoituksia seuraa aina vastalauseiden ryöppy tyyliin, tällaisia me olemme, menkää muualle jos ei kelpaa. Eivät kaikki kuitenkaan ole.

Jostakin on myös syntynyt käsitys, että on normaalia ja jotenkin suomalainen perusoikeus olla autistisesti omissa maailmoissaan reagoimatta muihin ihmisiin. Tähän eivät syyllisty vain angstiset teinit tai pelokkaat vanhukset, vaan kaikki tavalliset suomalaiset. Oma käsitykseni on, että pelätään toisia ihmisiä ja sosiaalisia tilanteita niin paljon, että toivotaan, ettei niitä olisi lainkaan. Sitäkö, että ihmiset eivät vastaakaan tervehdykseen vai sitä, että he vastaavat ja joutuu sanomaan jotakin? Suomalaiset eivät myönnä olevansa idässä, mutta kaikkea tekemistä leimaa slaavilainen jahkailu. Kun ei tiedetä, tehdäkö niin vai näin, ei tehdä mitään.

Jossakin tuli vastaan termi passiivinen kohteliaisuus, joka olisikin väitettyä suomalaista kohteliaisuutta. Annamme toisille tilaa, emme häiritse, emme hölötä. En jaksa uskoa, että hymy tai tervehdys voisi häiritä ketään. Ei suomalaisiakaan voi noin yleistää, monet itäsuomalaiset hölöttävät koko ajan. Edes joku puhuu. Onko passiivinen kiitos sitten sellainen jota ei sanota ääneen? Entä passiivinen tervehdys? Olenkin ollut väärässä. Alakerran naapuri, joka vaikuttaa epäkohteliaalta, on sittenkin tervehtinyt koko ajan – vain passiivisesti.

Kun suomalainen puolueettomasti ja urheasti teeskentelee, ettei näe tilanteita, joissa pitäisi kommunikoida, se saattaa johtua lähihistoriasta. Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden, mutta se olikin tosiasiassa vaatimus puolueellisuudesta. Tästä todistivat hyvät ja ystävälliset suhteet naapurin kanssa, vaikka ystävyyttä ei olisi löytänyt pitkällä tikullakaan. Se, että Suomi valtiona vetosi puolueettomuuteen ollessaan ottamatta kantaa, eli sanomatta mitään, esitettiin kunniakkaana tekona. Nurinkurista. Mutta kun neutraaliuden mantraa pakon edessä hoettiin vuosikausia, onneton kansa alkoi lopulta uskoa siihen.